DVD-kokoelmani esittely: Osa XXIX

Spider-Man - Hämähäkkimies
(Spider-Man)
DVD versio: Widescreen Special Edition (2-Disc)
Genre: Supersankaritoiminta
Ohjaaja: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Willem Dafoe, Kirsten Dunst, James Franco
Maa: USA
Vuosi: 2002
Kesto: 1h 56min
Ikäraja: K-11
Arvosana (0-10): 9,6

Peter Parker on koulukiusattu lukiolaisnörtti, joka unelmoi naapurin kauniista Mary Janesta. Tyttö ei vain tunnu huomaavan silmälasipäistä ruipeloa. Peterin ollessa luokkaretkellä tieteellisessä tutkimuslaitoksessa puraisee häntä karkuteillä seittejään punova geenimanipuloitu hämähäkki. Pian Peter tunnistaa itsessään outoja voimia ja hänen kehonsa käy läpi rajun muutoksen. Peter huomaa saaneensa hämähäkin suhteellisen voiman, nopeuden ja ketteryyden. Silmälasit jäävät yöpöydälle ja koulun kovikset saavat olla varuillaan. Peter päättää lyödä rahoiksi uusilla voimillaan ja ottaa pestin show-painijana. Palkkio ei kuitenkaan vastaa luvattua. Peterille tarjoutuu tilaisuus estää röyhkeä ryöstö, mutta myrtynyt nuorukainen ei tee elettäkään konnuuden estämiseksi. Kohtalon oikusta pakoon päässyt roisto kaappaa Peterin Ben-sedän auton ja tappaa samalla Benin. Kun karmaiseva totuus lopulta valkenee Peterille, hän vannoo omistavansa elämänsä taistelulle pahuuden voimia vastaan. Ensimmäinen pahis ilmoittautuu lähes saman tien, kun miljonäärikeksijä Norman Osbornin tieteellinen koe ajaa tämän hulluuden partaalle. Osbornista tulee väkivaltainen ja arvaamaton Vihreä Menninkäinen. Titaanien taistelu New Yorkin teräskanjoneissa voi alkaa! Spider-Man - Hämähäkkimies elokuva tuiki tavallisesta murrosikäisestä kaverista, jolla on epätavallisia voimia, rikkoi kaikki yleisöennätykset Yhdysvalloissa. Marvel Comicsin rakastettuun sarjakuvaan perustuva elokuva yhdistää jännityksen, huumorin ja toiminnan vastustamattoman vauhdikkaalla tavalla. Hämähäkkimiehen roolissa nähdään loistava TOBEY MAGUIRE (”Wonder Boys”, ”Oman Elämänsä Sankari”), maaninen WILLEM DAFOE (”Amerikan Psyko”)on Norman Osborn alias Vihreä Menninkäinen ja KIRSTEN DUNST (”Anna Palaa!”) on enemmän kuin napakymppi Mary Jane Watsonin roolissa.

Vaikka Spider-Man rikkoi vuonna 2002 katsojaennätyksiä ainakin Yhdysvalloissa ja varmaan muuallakin maailmalla, onnistuin jotenkin välttymään houkutukselta käydä katsomassa se elokuvateatterissa. Minkäänlaista tai ainakaan kovin suurta houkutusta ei tainnut missään vaiheessa edes olla, sillä en koskaan lapsena leikkinyt esim. hämisnukeilla tai edes lukenut sarjakuvia saati katsonut sarjaa televisiosta ehkä muutamaa pätkää lukuun ottamatta. Lapsuuteni ainoat toimintanukeiksi lelukokoelmaani asti päätyneet supersankarit olivat teinimutanttininjakilpikonnat. Muu aika kului mm. legopalikoiden ja leikkiautojen parissa. Kesällä 2002 kiinnostus supersankarielokuviin ei tainnut olla vielä herännyt, sillä en silloin luultavasti ollut nähnyt edes supersankaribuumia aloittanutta ensimmäistä X-Men elokuvaa, koska jos oikein muistan, näin sen vasta joskus myöhemmin videolta. No mutta oli syy mikä oli, olisi ehdottomasti pitänyt elää tuolloin vähemmän kiven alla ja käydä katsomassa elokuvateatterissa tämä upea teos nimeltään Spider-Man – Hämähäkkimies!

Hämähäkkimiehen valkokangasdebyytti on loistava sekoitus vähän kaikkea: Toimintaa, komiikkaa, jännitystä, draamaa, seikkailua, rakkaustarinaa, fantasiaa ja sci-fiä. Kaikki on sidottu yhteen juonella, joka vie mukanaan alusta alkaen. Alussa esitellään tärkeimmät hahmot ja taustat jäntevästi samalla kun muuntautuminen tavallisesta nörttipojasta hämikseksi alkaa. Peter Parkerin ällistelyä ja tuskailua outojen voimiensa kehittyessä on hauska katsella. Tämä erottaakin eniten Spider-Manin lähes yhtä mainiosta jatko-osastaan, jossa hämis voimiensa hallitsemisen sijaan tuskailee enemmän minäkuvansa kehittymisen kanssa, mistä ei helpolla heru samanlaista naurua kuin edellä mainitusta. Yhtälailla kiinnostavaa katseltavaa on Peterin karikkoisen suhteen alkutaival hänen ihastuksensa Mary Jane Watsonin kanssa. Samaan aikaan toisaalla nähdään muuntautumisprosessi Norman Osbornista Vihreäksi menninkäiseksi sekä hänen poikansa Harryn tuskailu isänsä hyväksynnän kanssa. Myös kolmiodraama Harryn, Mary Janen sekä Peterin välillä tuo rutkasti mielenkiintoa, joten elokuva on hieno kudelma monesta toisiinsa kytkeytyvästä eri tarinasta.

Tarinaa kertomaan on valittu loistava näyttelijäkaarti. Vaikken pahemmin ole Spider-Man sarjakuvia lukenut, sopivat Tobey Maguire sekä Kirsten Dunst mielestäni rooleihinsa täydellisesti, ja heidän välinen kemiansa toimii hienosti. Willem Dafoe on aina varma valinta pahiksen rooliin, eikä kovin moni varmasti päihittäisi häntä upeassa Norman Osbornen ja mielihullun Vihreän menninkäisen skitsofreniaa tihkuvassa kaksoisroolissa. Pahiksena menninkäinen on sopivan mielipuolinen, mutta silti kylmän laskelmoiva roisto, joka ajaa häikäilemättä omaa etuaan sivullisista tai edes perheenjäsenistä välittämättä apunaan kavalkadi kiinnostavia sci-fi vempeleitä ja aseita. Sivuhahmojen valinnatkin ovat onnistuneita, mutta eniten heistä erottuu edukseen J.K. Simmons häikäilemättömänä Daily Bugle sanomalehden päätoimittaja J. Jonah Jamesonina, jonka teräviä kommentteja on aina hauska kuunnella. Ohjauksesta vastaava Sam Raimi on onnistunut tekemään paitsi hyvin tahditetun mestariteoksen, myös muutaman hienon erikoistehostehäivytysleikkauksen, jotka luovat mukavaa kontrastia normaaleihin leikkauksiin verrattuna. Kameratyöskentely erityisesti hämiksen lentelykohtauksissa on erittäin sujuvaa katseltavaa.

Hyvät hahmot, näyttelijät, ohjaus, tarina ja juoni eivät riitä, sillä pitäähän toimintaelokuvassa olla toimintaa! Ensimmäinen Spider-Man tarjoaakin sitä riittoisin määrin sopivasti annosteltuna alusta loppuun ja totta kai näyttävien tehosteiden saattelemana. Hämiksen kiipeily ja menninkäisen liitely sekä päätähuimaavat akrobaattitemput ovat yllättävän luonnollisen näköisiä, vaikka kyllä ne vielä tehosteiksi tunnistaa. Taistelut punasininuttuisen trikoosankarimme ja vihreän ilkimyksen välillä ovat todella upeaa räjähdysten saattelemaa katseltavaa ja hienoja hidastuksiakin nähdään useita. Puhtaasti erikoistehosteiden kannalta ehkä eniten hehkutusta ansaitsee hämiksen hyppely ja flengailu pitkin New Yorkin katuja ja kattoja, jota kelpaisi katsella pidempäänkin. Erilaiset seittikudelmat ja -köydetkin näyttävät tulevan hienosti hämähäkkimiehen käsistä, vaikka ovatkin jälkikäteen luotuja tehosteita. Sekä lopputaistelu että -ratkaisu olivat onneksi erittäin onnistuneita ja erilaisiin tunteisiin vetoavia, toisin kuin liian monissa muissa nykyelokuvissa, vaikka loppuratkaisu jättikin tyypillisesti selvän option jatko-osalle. Myös pituutta ja eeppisyyttä loppukohtaamisella riitti mukavasti.

Vaikka DVD:nä Spider-Man on normaalikokoinen loota, löytyy ekstroja kaksilevyiseksi tekeleeksi massiivinen määrä. Ensimmäisellä levyllä erilaisia kommenttiraitoja on periaatteessa rajaton määrä, sillä PC:llä voi luoda jopa oman kommenttiraitansa. Mielenkiintoisimmat raidoista ovat ”Spider Sense” -pikkutietoraita, sekä ”verkkoa punomassa” -tietoraita, joka ilmenee monissa kohtauksissa ilmesyvänä hämis -kuvakkeena ja tuo esiin jonkun tuon kohtauksen tuotantoon liittyvän making of -pätkän. Lisäksi ykköslevyltä löytyy liuta trailereita, TV-spotteja, hahmoesittelyjä jne. sekä PC:llä vertailumoodi, jossa elokuvan voi katsoa rinnakkain virallisen sarjakuvaversion kanssa. Yhden levyn julkaisussakin siis riittää lisämateriaalia reilusti normaalia enemmän. Myös suunnilleen puoliksi elokuvaan ja sarjakuvaan liittyvään sisältöön jaettu kakkoslevy pursuaa PC ja DVD sisältöä. Erilaisia yli puolituntisia making of -dokumentteja löytyy useita kappaleita ja oman esittelyn saavat mm. ohjaaja Sam Raimi sekä tunnettu säveltäjä Danny Elfman. Sarjakuvapuolella voi tutustua paitsi satoihin alkuperäisten Spider-Man sarjakuvalehtien kansiin ja selosteisiin, myös katsoa mielenkiintoisia dokumentteja sen synnystä, saada vihjeitä viralliseen videopeliin ja jopa pelata sen pari ensimmäistä tasoa. Molemmista lätyistä ahkera selaaja löytää myös muutamia piilotettuja ominaisuuksia. Lisäksi kaikki näkyvät ominaisuudet on kätevästi listattu yhteen vaihtoehtoiseen navigointivalikkoon. Hyvin toteutettua ja mielenkiintoista, joskin tekstitysvajaata sisältöä on siis enemmän kuin porukkaa pienessä kylässä, joten ekstroista Hämähäkkimiehelle heruu jopa 3 kymmenesosaa lisäpistettä, mikä nostaa arvosanan kympin puolelle. Itse elokuva ei aivan virheetön ole, joten se joutuu tyytymään erittäin vahvaan yhdeksikköön, vaikka onkin tähän päivään mennessä paras näkemäni supersankarifilmatisointi.

Koska Spider-Man ei ollut ensimmäinen eikä varsinkaan viimeinen supersankarielokuva jonka tulen arviomaan, otan nyt käyttöön uuden IMDb:lle ”vieraan” elokuvagenren. Nimittäin supersankarielokuva -genren, sillä useimmat supersankarielokuvista yhdistelevät sekä sci-fiä, että fantasiaa, joten ne pitäisi oikeastaan nimetä esim. sci-fifantasiatoimintaelokuviksi, mutta silloin ne olisivat sanahirviön lisäksi hankala erottaa oikeasta sci-fistä ja fantasiasta tai varsinkin tavallisista toimintaelokuvista, jos sci-fin ja fantasian jättää pois. Niinpä ne ovat tästä lähtien esim. supersankaritoimintaelokuvia kuten Spider-Man elokuvat, tai vaikka supersankarikauhuelokuvia, jos sellainen joskus tulee vastaan.

Joulu(kuu) lähestyy

Viikonloppunahan sitä jo aletaan kalentereita availemaan, joten joululahjaostoksia kannattaa jo ruveta tekemään. Tänään ostinkin pari lahjaa, jotka ovat ensimmäisen kuvan (josta unohtui peukku vaikka sille oli tilakin vasemmassa alanurkassa :D) alareunassa päälle Photoshopatun lahjapaperin alla piilossa :P. Paljastetaan nyt sen verran, että oikeanpuoleisin on uutuusleffa, jota itsekin toivon ja varmaan ostan kunhan se halpenee reilusti. Muut kolme ovat eri "malleja" yhdestä pehmeästä esineestä. Paljastan lahjat ehkä sitten joskus joulun jälkeen, vähän kuten Tontsa jo ideoikin. Sitten niihin tärkeämpiin eli leffaostoksiin, tällä kertaa Sokokselta:

• Predator - saalistaja (2-Disc Special Edition): Jälleen yksi Kuvernaattorin kovan sci-fitoimintaleffan monilevyinen versio kokoelmaan - vieläpä mukavaan 5,90€ hintaan! Harmi vaan ettei ollut hienoa erikoiskoteloa, kuten IMDb:ssä ja edelleenkin puuttuu se paras Arskaleffa eli Terminator kakkosen joku spessuversio :/. Ykkösestä sellaista on kyllä näkynyt, mutta melko kalliilla. No eiköhän sellainen kakkosestakin vielä joskus löydy.
• Die Hard (2-Disc Special Edition) & Die Hard 2 (2-Disc SE): 5,90€ hintalappu komeili näidenkin legendaaristen (ykkönen ainakin) leffojen erikoisversioissa, joten en voinut enää vastustaa. Olihan se jo aikakin, sillä olen vastustellut noiden ostamista aika kauan, koska lanasin ne joskus viime vuonna Hulkilta, joten kaikki ekstrat olen jo nähnyt :/. No mutta kyllä ne noin halvalla uudestaankin kattoo ja nyt ne löytyvät kaikilta MatoApinan jäseniltä :D! Vielä pitää löytää kolmonen jostain samaan hintaan, ja kyllä nelonenkin (2-disc) tohon hintaan kelpaisi.
  

Ensimmäisen kuvan oikeassa ylänurkassa ei ole ilkeän professorin geenimanipulaatiolaboratoriossa suurennettu Twix patukka :D, vaan Gigantista poimimani 20 patukan jättipakkaus. Hintaa oli vain 4,95€, joten en pystynyt vastustamaan lempipatukkani houkutusta. Gigantista löytyi myös pohjoismaalaisen ilmaisjakelupelilehti Gamereactorin ensimmäinen suomenkielinen numero. Kyllä kelpaa lueskella siitä mm. Crysiksen (10/10 pistettä! Täytyykin hakea demo ja kokeilla kuinka kyykkyyn kone menee.) ja NFS Pro Streetin (8/10 pojoa) arvosteluja, vaikka joulukuun Pelit -lehti ilmestyykin tällä tai viimeistään ensi viikolla. Olisi vaan kiva tietää Gamereactorin jakelupisteet, jotta voi sen jatkossakin ilmaiseksi omia. Kakkoskuvassa ovat tämänvuotiset joulukalenterini. Vasemmanpuoleisen sain ilmaiseksi Huvudstadsbladetin mainoksen mukana :o! Johtunee siitä että sain aikoinaan lukion päätyttyä ilmaiset HBL:t yhdeksi kesäksi hyvästä (pitkän) ruotsin kielen opiskelusta. Mieluummin olisin kyllä ottanut vaikka leffoja ruotsinkielisillä tekstityksillä :D! No mutta toinen kalenteri on mutsin ostama muumisuklaakalenteri. Ööh, no mikäs siinä, kyllä suklaa aina kelpaa ja olivat muumit sentään lapsena "kovaa kamaa" :D! Viime vuonna ostin sikahyvän mutta ökykalliin Kinder suklaakalenterin, joka varmaan jää tänä vuonna juurin hintansa takia väliin.

Nyt soi: "Belle Lawrence - I Think We're Alone Now (Almighty Transensual Edit)" 3:33

Vierivä hulluus

Pari päivää sitten löysin hauskan ja koukuttavan, mutta vaikeahkon pikkupelin nimeltään Rolling Madness 3D, joka on ilmainen moderni versio vuonna 1984 (loistava vuosi, by the way :D) ilmestyneestä pelihalliklassikko Marble Madnessistä, jossa pelaajan pitää vierittää marmorikuulansa erilaisten tasojen läpi. Muutaman intensiivisen peli-illan jälkeen lopulta läpäisin kaikki 6 tasoa putkeen (peliä ei voi tallentaa) ja päätin huvikseni pistää sen Youtubeeen, kun ei semmosta siellä vielä ole :P. Yllättäen peli jatkuikin läpäisyn jälkeen alusta ja kerätyt pisteet säilyivät, joten pelasin game overiin saakka onnistuen läpäisemään sen vielä lähes 2 kertaa. Siksi jouduin nopeuttamaan videota aika paljon jotta se mahtuu 10 minuutin rajaan (enkä viitsinyt tehdä kahta osaa), mutta täyspitkä nopeuttamaton versio on ladattavissa FileFrontista. YouTubeen saa vapaasti lähettää response -vastausvideon videooni, jos onnistuu voittamaan ennätykseni, mikä saattaa joillekin olla aika helppoa :P. Itse en ole koskaan ennen Marble Madnessia pelannut missään muodossa vaikka se julkaistiinkin kymmenille eri koneille. Samantapaisia pelejäkin olen vain muutamaa (demoa) testaillut, kuten Ballancea.

Rolling Madness 3D - Runthrough

DVD-kokoelmani esittely: Osa XXVIII

Speed 2 - Vaara iskee vesillä
(Speed 2: Cruise Control)
DVD versio: Twinpack
Genre: Toiminta
Ohjaaja: Jan de Bont
Pääosissa: Sandra Bullock, Jason Patric, Willem Dafoe
Maa: USA
Vuosi: 1997
Kesto: 2h
Ikäraja: K-11
Arvosana (0-10): 7,6

Sido pelastusliivi tiukkaan, kun Speedin jatko-osa syöksyy halki myrskyävän meren. Sandra Bullock esittää nuorta Annie Parkeria, joka odottaa viettävänsä ihanan loman poikaystävänsä (Jason Patric) kanssa Karibialla maailman hienoimmalla loistoristeilijällä. Mutta matka paratiisiin muuttuu hengenvaaralliseksi, kun mielipuoli tietokonenero (Willem Dafoe) kaappaa vallan aluksella ja muuttaa kurssin kohti täydellistä tuhoa. Speed 2 kiitää kaasu pohjassa hyökyaaltojen halki huimapäinen ohjaaja Jan De Bont (Speed, Twister) peräsimessä.

Speed 2:lla on kova taakka harteillaan: Elää loistavan edeltäjänsä asettamiin odotuksiin ilman Keanu Reevesiä. Kuten jatko-osilla yleensä on tapana, ei Speed kakkonenkaan täytä näitä odotuksia, mutta päinvastoin mitä yleinen mielipide antaa ymmärtää, se ei tee siitä yhtä maailman huonoimmista elokuvista. Kun ei välitä niin paljon realismista ja siitä miksei Keanu ole jatko-osassa, tarjoaa Speed 2 pari tuntia viihdyttävää toimintaa, mukavalla läpänheitolla ja pienellä jännityksellä maustettuna. Sehän on selvää että Jason Patric ei mikään Keanu Reeves ole, ja jatko-osan tunnelma on enemmän camp kuin jännitystä tihkuva, eikä toiminta vedä vertoja ykköselle, mutta juoni, vauhti ja erityisesti Willem Dafoe pitävät kiinnostusta yllä lähes alusta loppuun, joten jatko-osana Speed 2 on onnistunut tekele.

Ilman Dafoeta asia voisi olla toisin, sillä hän onnistuu tulkitsemaan itsemurhavietistä kärsivää mielipuolta (tai niin juoni antaa aluksi ymmärtää) todella loistavasti. Mielipuolen tarkasti suunnitteleman ryöstöretken kulkua on ilo seurata, varsinkin kun asiat alkavat mennä Patricin vastatoimien takia pieleen. Eikä Patriciäkään voi huonosta näyttelijäsuorituksesta syyttää, vaikka Keanu olisi varmaan tuonut rooliin enemmän hohtoa. Keanun hahmon Jackin nyttemmin exä Annie on entistä bimbombi, ehkä jopa vähän liikaakin, mutta ärsyttävästä ylilyönnistä ei onneksi ole kyse. Ylinäyttelemistä sen sijaan nähdään muutamalta sivuroolin suorittajilta, kuten Brian McCardielta ja Mike Hagertyltä, mutta toisaalta ylilyönti sopii elokuvan hullukuriseen ja kaoottiseen tunnelmaan. Alkupuolen suvantovaiheissa tunnelma on mukavan rento, mikä sopii Karibian maisemiin loistavasti. Taustalla ja lopputeksteissä soikin monia rantajammailubiisejä, jotka jäävät hyvin mieleen.

Toiminta muistuttaa kovasti Poseidon elokuvaa, sillä vettä, kipinöitä ja varsinkin räjähdyksiä nähdään kuin merisotaa käytäisiin. Ensimmäisen Speedin tavoin homma ei onneksi ole purkissa kun laiva ja sen matkustajat ovat turvassa, vaan vasta kun tyttö on pelastettu ja roisto saanut ansionsa mukaan. Kliseistä kyllä, mutta mieluummin näin kuin nykyelokuvia liian usein vaivaava lattea ja nopea lopetus. Matkalla kuultavat läpät vasta kliseisiä ovatkin, mutta kyllä ne sopivat naurut oikealla asenteella tirauttavat. Kaikesta huolimatta Speed 2 on viihdyttävää ja sopivan ylilyötyä paukkumaissiviihdettä. Odotetusti ekstroja levyllä on vain yhden trailerin verran, joten lisäpisteitä ei siitä jatko-osallekaan heru.

Pelikokoelmani esittely: Osa XLVIII

F.E.A.R.
(Director's Edition)
Genre: FPS
Kehittäjä: Monolith Productions
Julkaisija: Sierra
Vuosi: 2005
Arvosana (0-10): 9,2

Pelkoa ja inhoa Armachamissa

F.E.A.R. eli First Encounter Assault Recon on ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintäpeli ja salainen paranormaaleja tapahtumia tutkimaan lähetettävä eliittisotilasryhmä, jonka etujoukon jäsen pelaaja on. Pelaajalla on yli-inhimilliset reaktiokyvyt, jonka ansiosta hän liikkuu muita selvästi nopeammin, mutta koska suurin osa pelaajista ei tällaisia kykyjä omaa, välittyy reaktionopeus rajoitettuna ja hitaasti latautuvana hidastuskykynä, jonka aikana näyttö sumenee, mutta tähtäys onnistuu normaaliin tapaan. Yli-inhimillisten kykyjen alkuperä selviää juonen kuluessa, joka alkaa kun psykopaatti Paxton Fettel on ottanut mielenhallintaansa klooniarmeijan ja hyökännyt sillä teknologiayhtiö Armachamin tiloihin tappaen kaikki. Pelaajan ryhmä lähetetään tutkimaan tilannetta ja ottamaan Fettel kiinni.

P.E.L.K.O. iskee kloonisotilaaseen kun Poikkeuksellisen Etevä ja Lievästi Kissamainen Onnenmyyrä eli pelaaja astuu nurkan takaa käsisään luurankoja muuallekin kuin kaappiin jättävä sädease. F.E.A.R. ei ole peli, jonka nimi viittaa vain pelin kauhuelementteihin tai ryhmittymään johon pelaaja kuuluu, vaan pelkoon jota sen poikkeuksellinen hyvä tekoäly aiheuttaa paitsi pelaajassa, myös vastustajissa itsessään. Pelaajan ilmestyessä vihujen eteen hidastettuna he kauhistelevat ääneen aidon epätoivoisesti pelaajan olevan aivan liian nopea. Osuman saatuaan kloonisotilaat parkuvat realistisesti ja nilkuttavat suojaan ryhmittymään uudelleen, koukkaamaan sivustaan tai kutsumaan epätoivoisesti apuvoimia. Kun taistelu on ohi ja taaempana varmistamassa olleet parkuvat radion välityksellä pelaajan tuhonneen koko partion kerralla ja sitten koittavat epätoivoisesti kutsua apuvoimia, voi tunnelmaa edelleen leikata veitsellä.

Ikään kuin immersio ei olisi jo kilometrejä peruspelejä edellä, sitä syventää taistelun jälkien näkyminen paitsi vihollisissa myös ympäristössä. Seinät pursuavat luodinreikiä ja verta, lattia ruumiita ja raajoja, ja ilmassa leijuu savua sekä pölyä joka laskeutuu hiljalleen. Parhaassa tapauksessa seinillä on myös naulapyssyn naulaamia vihollisia groteskeissa asennoissa verenroiskeiden ympäröimänä. Taistelun tuoksinassa lentää rapaa, kipinöitä, pölyä ja sirpaleita kuin norsun tallustaessa posliinikaupassa. Myös esineet ja ruumiit lentelevät osumista fysiikkamallinnuksen ansiosta realistisesti. Ainoastaan lukitsemattomatkin ovet pysyvät visusti kiinni. Extraction Point laajennuksessa ne voi onneksi potkia tai räjäyttää auki.

Taistelu on todellista kuolonbalettia paitsi hidastuksen, myös pelaajan lähitaistelutaitojen ja niiden onnistuneen toteutuksen ansiosta. Liukutaklaus sekä hyppy- ja kierrepotkut tulevat harjoittelun jälkeen suoraan selkäytimestä kesken kiivaimmankin räiskinnän. Potkut tehdään yhdistämällä liikkumis- ja huitaisunapin painallus joko hyppy tai kyykkynappulaan, tuloksena komea liike ensimmäinen persoonan näkymästä huolimatta. Tarkkailemalla vihollisten toimintaa pelaajalla on mukavan usein mahdollisuus yllätyshyökkäyksiin. Harva tappo tyydyttää enemmän, kuin esimerkiksi kun onnistuu liukutaklaamaan nurkan takaa huolettomasti kävelevän kloonisotilaan ja sitten läväyttämään toista kierrepotkulla poskelle ennen kuin tämä ehtii kissaa sanoa, sillä osuessaan potkut tappavat perusvihut yhdestä osumasta. Läpi pelin huomasin jatkuvasti pikalataavani pelin jokaisen onnistuneenkin taistelun jälkeen, jotta voin yhä uudestaan suorittaa kuolonbaletin erilaisia tappoja yhdistämällä mahdollisimman täydelliseksi tapahtumaketjuksi. Siksi välillä lääkepakkauksia, suojia ja luotejakin tuntui olevan vähän liikaa jaossa.

Leukaluut kovilla

Kuolonbalettien suunnittelu viedään kolmanteen potenssiin erilaisilla räjähteillä. Peruskranun viskaaminen saa kloonit yleensä kaikkoamaan hippulat vinkuen, mutta maahan jätettävällä miinalla tai mihin tahansa pintaan tarttuvalla kaukolaukaisukranaatilla saa ihmeitä aikaan. Kaikki räjähdykset ja tulitusefektit ovat varsinkin hidastettuna sellaista katseltavaa, että varsinkin alussa leukaansa saa jatkuvasti olla poimimassa lattialta pölyyntymästä. Monesti törmää myös skriptattuihin räjähdyksiin, joissa hidastus menee väkisin päälle. Tämä merkkaa usein voimakkaan vihollisen, kuten raketteja sarjatulena syöksevän vartiorobotin saapumista jolloin seuraa jopa eeppisiin mittasuhteisiin kohoava mittelö. Ellei sitten ole ovelasti ennakkoon asettanut räjähteitä sopiviin paikkoihin, mutta tämä ei useimmiten ole mahdollista vaan peltiheikki ilmestyy täytenä yllätyksenä.

Erilaisia vihollisia on periaatteessa vain kolmenlaisia: Ihmisiä (kloonisotilaat mukaan lukien), hirviöitä ja robotteja. Ihmiset ovat kloonisotilaiden lisäksi esim. automaattiasein aseistautuneita vartiointiliikkeen heppuja, jotka pistävät kampoihin siinä missä kloonisotilaatkin, vaikkeivät suoritakaan komeita kommandotyylisiä sisääntuloja. Hirviöitä esiintyy eniten eräänlaisissa unijaksoissa, joissa ei onneksi ole Max Paynen tapaista tasohyppelyä. Predatorin tavoin lähes näkymättömät salakavalat olennot, sekä peli loppupuolella kuin helvetin porttien läpi maan pinnalle pelaajan eteen tunkeutuvat demonit ovat vaikuttavaa katseltavaa ja poikkeavat taistelutaktiikoiltaan täysin kloonisotilaista. Vaikka erilaisia vihuja onkin loppujen lopuksi vain kourallinen, ei minkään kanssa taisteluun kyllästy, vaan niitä vuorotellaan sopivasti ja haastavuus on kohdallaan.

Lisäksi tahtia vievät toisenlaiseen suuntaan pelottelukohtaukset, joissa mm. edellä mainittuja demoneja sikiää, oikeiksi luultuja hahmoja katoaa savuna ilmaan ja aluksi viattoman näköinen juonen kannalta keskeinen pikkutyttö Alma antaa kuulla tai nähdä itsestään. Välillä ruudulla välähtää pelottavia kuvia, ovet sulkeutuvat itsekseen, valot välkkyvät ja muuta todella kummallista ja pelottavaakin tapahtuu. Pelottelut toimivat yllättävän hyvin vaikkei pitäisikään kaiken maailman Ringu elokuvia pelottavina ja saavat ne välillä säpsähtämäänkin. Paikoin musiikki tekee hommasta entistä tunnelmallisempaa. F.E.A.R. onkin parhaimmillaan yksin yöllä pimeässä pelattuna. Äänimailma on jokaista kolahdusta ja kosahdusta myöten hyvin toteutettu tukemaan tunnelmaa entisestään. Ääninäyttelykin on kohdallaan, mutta puhelinvastaajiin jätetyt viestit ovat joskus liian pitkiä ja tylsää kuunneltavaa, vaikka ne selventävätkin juonta, sillä mieli halajaa takaisin räiskimään. Sivuhahmojakin matkalla nähdään muutama, mutta lähinnä välinäytöksissä jonka jälkeen he eivät yleensä lähde pelaajan mukaan vaan jäävät nössöinä turvaamaan selustaa tai muuta vastaavaa. Vihastuttavin ja ihastuttavin hahmoista on sairaalloisen ylilihava ja näsäviisas nörtti, jonka apua pelaaja tarvitsee edetäkseen.

Kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta ja sopivan vaihtelevaa. Välillä kuitenkin iskee paha bon voyage… siis deja vu -tunne, kun koluaa sadatta samannäköistä toimistonurkkausta tai kiipeää viidettä hajonnutta hissikuilua ylös päätyäkseen sadanteen ensimmäiseen toimistoon. Matka kulkee paitsi toimistorakennuksien ja hissikuilujen läpi myös mm. viemäreissä, teollisuuslaitoksissa, laboratorioissa sun muissa perusympäristöissä. Monet paikat tuovat hyvässä mieleen Max Payne -pelit. Matka on pääosin sopiva annostelu adrenaliinia ja jännitystä putkessa juostuna. Ainoastaan lataustauot rikkovat illuusiota, mutta usein ne merkitsevät siirtymistä uuteen paikkaan esim. helikopterin välityksellä. Juonta kuljettavat pelottelu ja kauhunäytökset tuntuvat välillä sekavilta, mutta loppua kohden aiemmin saadut palaset loksahtelevat kohdalleen. Kokonaisuutena juoni toimii ihan hyvin vaikka välillä tuntuukin junnaavan paikallaan. Ikimuistoinen loppuratkaisu lyö paitsi leuan vielä kerran lattiaan, myös vetää maton useimman tusinaräiskinnän alta voimalla.

Tusina tarpeellisia tussareita

Tuliaseita löytyy tuiki tavallisista pistooleista haulikoiden ja erilaisten sarjatuliaseiden kautta sinkoon ja erikoiseen sädeaseeseen. Aseita mahtuu mukaan vain kolme, joten valintoja joutuu jatkuvasti tekemään, mutta aseiden ja kranaattien nopea vaihtaminen on helppoa. Pistoolit ovat pitkään käypä ase, sillä erityisesti tuplana ne tekevät tarkemmin vahinkoa kuin yksikään automaattiase, koska varsinaista tarkkuuskivääriä ei ole, ainoastaan kiikaritähtäimellä varustettu rynkky. Pistoolit hylkää mielellään vasta kun löytää vastustajat yhdestä kunnon osumasta luurangoiksi käristävän sädeaseen, joka tappaa talossa ja puutarhassa keskimatkan kiikaritähtäimen avulla. Hyvin kauas ampuu myös ihastuttavan tehokas naulapyssy, jonka ammukset ovat pienen puunrungon paksuisia. Haulikko tekee tietysti tuhoa erityisesti lähitaistelussa, mutta aivan toiseen sfääriin sen tuhovoiman vie myöhemmin saatava mielenosoitusten purkamiseen erikoistunut automaattinen versio. Sinko ampuu kolme pikkurakettia kerralla ja kantaa vain 18 ammusta, joten säästeliäs pääsee pidemmälle. Kaikkien aseiden osumatarkkuuteen vaikuttaa liikkuminen ja tähtäysmoodin käyttö, jonka näkee kätevästi kokoaan vaihtavasta tähtäimestä. Rynkyn kanssa kaukomaaleja vastaan ramboilu tai onnenkantamoisen haku ei siis onnistu edes paikallaan olevaan maaliin, vaikka hidastaisikin aikaa, vaan oikeaan tehtävään tulee valita oikea työkalu.

Ohjaustuntuma ja -systeemi ovat muuten onnistuneita, paitsi että sormia tuntuu joskus olevan liian vähän, kun samaan aikaan pitäisi olla kyykyssä, liikkua, ampua, hidastaa aikaa, tähdätä ja käyttää fikkaria. Hidastus ja tähtäin ovat onneksi painokytkimiä, mutta joskus tähtäyksen päälle jäämisestä on haittaa, sillä silloin huitaisunappi vain poistaa tähtäysmoodin ja vihulainen ehtii huitaista vaikka pelaajan pitäisi olla se antava osapuoli. Yllätyshyökkäyksissä tähtäys-, hidastus- ja kurkistusnappiyhdistelmä on rautaa ja puolet partiosta on usein vainaa ennekuin hylsyt ehtivät tipahtaa lattialle. Ältsin makean hidastuksesta tekee paitsi sumennusefekti ja luotivanat, myös äänien madaltuminen, jota pidänkin melko lailla pakollisena hidastusta hyödyntävissä peleissä. Räjähdykset ovat hidastamattominakin upeaa silmäkarkkia erityisesti paineaallon ansiosta. Grafiikka on kautta linjan aikaisekseen peliksi jotain ennennäkemätöntä ja vaatiikin huipputehoja. Parempaa syytä koneen päivittämiseen sai pelin ilmestyessä kissoin ja koirin etsiä. F.E.A.R. on ainutlaatuinen räiskintäkokemus, jonka ainoat haittapuolet ovat paikoin tylsät kentät ja muut pikkuviat, kuten muutamat bugit ja rajallinen tallennuspaikkojen määrä.

Toimiva moninpelikin paketista löytyy. Lyhyen kokeilun perusteella hidastus toimii siinä hämmästyttävän hyvin ja peliin pääsi mukaan melko helposti. Hankin pelin Director’s Editionin pian pelin ilmestymisen jälkeen ja olen pelannut sen vasta kerran läpi, mutta siinä vierähtikin kymmeniä tunteja laatuaikaa, kun palasin halusta pelata useimmat taisteluista heti useana pikauusintana eri taktiikalla toteutettuna. Vain taivas ja koneen tehot ovat rajana. Ohjaajan versio on pakattu DVD:lle ja mukana on DVD ekstrojen tapaisia pätkiä: Making of -dokkari, näytelty esinäytös pelin tapahtumille, ohjaajan kommenttiraita ja hauska P.A.N.I.C.S. -hupailupätkä.

Hyvää:
+ Uskomattoman hienoa ja hyvin toimivaa räiskintää
+ Hidastus ja muut tehosteet loksauttavat leuan monesti
+ Vihollisten kiitettävä tekoäly ja realistinen käyttäytyminen
+ Pelottelu toimii hyvin
+ Tiheä tunnelma
+ Unohtumaton loppuratkaisu

Huonoa:
- Paikoin kentät toistavat liikaa itseään
- Ilmestyessään melko korkeat konevaatimukset

Mieluisa yllätyslahja

Perjantaina ostin Anttilasta The Big Bounce - Huijaus Havaijilla -nimisen leffan, mutten jaksanut blogata sitä, koska ei oikein ollut muuta pölistävää. Tilanne muuttui kun lauantaina Hulk yllättäen soitti ja kysyi haluanko lopullisesti pitää itselläni häneltä lainaamani Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu DVD:n, koska hän oli itse juuri ostanut koko trilogian sisältävän boksin. No mikäpäs siinä, kyllä ilmainen leffa aina kelpaa varsinkin kun kyseessä on kelpo piraattiseikkailu! Trilogiansa huonoin osa, mutta hyvä kahdeksikon arvoinen leffa silti. Kiitoksia vaan vielä kerran mieluisasta yllätys ”lahjasta” =)! Nyt vaan pitäisi löytää ykkösosan special edition jostain halvalla ja hankkia kolmonen kunhan se halpenee. The Big Bouncen näkemisestä haaveilin nähtyäni sen trailerin jossain ja nyt sen viimeinen kappale komeili hyllyssä sopivan 4,99€ hintalapun kera. Ka-ching, sanoi kassakone :D!

Nyt soi: "Alizée - Gourmandises" 4:12

DVD-kokoelmani esittely: Osa XXVII

Speed - kuoleman kyydissä
(Speed)
DVD versio: Twinpack
Genre: Toiminta
Ohjaaja: Jan de Bont
Pääosissa: Keanu Reeves, Dennis Hopper, Sandra Bullock
Maa: USA
Vuosi: 1994
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: K-15
Arvosana (0-10): 9,0

Odotettavissa räjähtävää, pulssia kiihdyttävää jännitystä, henkeäsalpaavia stuntteja ja ripaus romantiikkaa elokuvassa, joka pitää sinut tiukassa otteessa. Jack Traven (KEANU REEVES) on Los Angelesin poliisin rankka erikoismies, joka lähetetään purkamaan pommia, jonka kostonhimoinen kiristäjä (DENNIS HOPPER) on piilottanut linja-autoon. Tilanne muuttuu vaarallisesta hengenvaaralliseksi, kun selviää, että linja-auton nopeus ei saa laskea alle 50 mailin tunnissa tai pommi räjähtää ja muuttaa kulkuneuvon matkustajineen palavaksi helvetiksi... Korkeaoktaaninen annos paniikinomaista pelkoa ja herkeämätöntä toimintaa. Suosittelemme turvavöitä!

Harvoinpa takakannen kuvaus osuu niin oikeaan kuin Speedin tapauksessa. Speed on vajaa parituntinen täynnä räjähdyksiä, toimintaa, pulssia kiihdyttävää jännitystä, henkeäsalpaavia suntteja ja ripaus romantiikkaa. Se tosiaankin pitää tiukassa otteessa alusta loppuun ja hellittää kunnolla vasta kun leffa on oikeasti pulkassa, eikä kun matkustajat on pelastettu. Näin ainakin ensimmäisellä katselukerralla, kun näin sen aikoinaan televisiosta. Mutta kyllä nytkin DVD:ltä ties kuinka mones katselukerta oli nautintoa alusta loppuun, vaikka muistikin mitä suunnilleen tulee milloinkin tapahtumaan. Speed kestää sopivin väliajoin ties kuinka monta katselukertaa paitsi näyttävän toiminnan, tiheän tunnelman, jännityksen ja onnistuneen juonen ansiosta, myös vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta.

Keanu Reeves on nappivalinta LAPD:n erikoismieheksi ja vetää homman läpi tyylillä, joka saa musekeleitaan pullistelevat tusinatoimintatähdet kalpenemaan. Sandra Bullock vie pisteet kotiin höpsönä raskaasta kaasujalasta kärsivänä Annienä ja Dennis Hopper kuin luotu kylmän kostonhimoiseksi kiristäjäksi. Alussa Reevesin rinnalla nähtävä Jeff Daniels onnistuu myös hyvin tehtävässään eikä muistakaan sivuhahmoissa ole valittamista. Osa bussin matkustajista nousee hyvin esiin ja heidän kohtaloistaan alkaa jopa aidosti välittää. Dialogi hahmojen välillä ei ehkä ole maailman syvällisintä ja välillä kuullaan useitakin kliseeläppiä, mutta nehän ovatkin hyvin tehdyn toiminnan suola. Eipä uskoisi että Speed on Jan De Bontin esikoisohjaus, sillä sen verran vakuuttavaa jälkeä syntyi. Myös käsikirjoitus on onnistunutta, sillä koko leffa ei ole vain yhtä bussiajelua erilaisissa maisemissa, vaan alussa ja lopussa toiminta keskittyy toisenlaisiin ympäristöihin ja onnistuu silti olemaan yhtä jännää ja näyttävää. Speed on elokuva, jonka näkeminen kuuluu ehdottomasti jokaisen toimintafanin yleissivistykseen. Kun Prismassa viime keväänä myytiin Speed ja Speed 2 -leffat sisältävää tupla DVD:tä vajaalla kympillä, en voinut vastustaa. Ainoa huono puoli tässä on ekstrojen rajoittuminen kahteen kommenttiraitaan, joten lisäpisteitä ei ekstroista heru.