Pelikokoelmani esittely: Osa XLIX

Fahrenheit
(Indigo Prophecy)
Genre: Seikkailu
Kehittäjä: Quantic Dream
Julkaisija: Atari
Vuosi: 2005
Arvosana (0-10): 8,8

Kun helvetti jäätyy

Indigo Prophecynä jenkeissä tunnettu Fahrenheit on kolmannesta persoonasta kuvattu innovatiivinen, omaperäinen ja hurja toimintapitoinen seikkailupeli, jossa pelaaja asettuu lapsuudestaan lähtien outojen näkyjen piinaaman pankkiteknikko Lucas Kanen saappaisiin, juuri kun tämä on herännyt kahvilan vessassa hurjasta transsista, jossa tappoi veitsellä julmasti itselleen tuntemattoman miehen. Näin hurjasti alkaa omaperäisestä ja hienosta Omikron: The Nomad Soul -seikkailupelistä tunnetun ranskalaisen Quantic Dream pelistudion tekemä toinen upea seikkailupeli, joka iskee paniikkihermoon heti alkumetreiltä.

Alkuvideon loputtua kuvaruutu nimittäin jakautuu näyttämään tiskillä istuvaa vartijaa Lucasin tuijottaessa veristä ruumista keskellä vessan lattiaa. Tästä eteenpäin peli on erilaisia jatkoon vaikuttavia valintoja toisensa perään, mikä luo jatkuvan vapaudesta tunteen, mutta myös potkaisee munille jos yrittää sooloilla liikaa, esimerkiksi antautumalla välittömästi poliisille. Eli kuten missä tahansa pelissä, tarina ei voi kulkea äärettömän monia polkuja pitkin, vaan vain muutamia jotka käsikirjoittajat ovat kirjoittaneet. Onneksi näitä polkuja on Fahrenheitissa poikkeuksellisen paljon ja ne vaikuttavat useiden hahmojen loppukohtaloon.

Peli sijoittuu New Yorkiin vuoden 2009 alkuun aikaan jolloin historian pahin paukkupakkanen ja lumisade koettelevat kaupunkia. Peli alkaa Lucas Kanen ohjaamisella, mutta jaksoittain etenevän tarinan myötä ohjattavaksi tulevat myös Lucasin veli Markus, sekä murhaa tutkivat poliisietsiväkaksikko Carla Valenti ja Tyler Miles. Jaksojen välissä voi usein valita millä hahmolla haluaa ensiksi pelata, jolloin tarina jatkuu muiden hahmojen osalta myöhemmin. Muutamissa kohtauksissa, kuten Lucasin poliisikuulustelussa, voi mielenkiintoisesti pelata ensin haastattelijana ja sitten saman kohtauksen haastateltavana tai toisinpäin.

Muutenkin asetelma, jossa pelaaja pelaa sekä omaan pussiin että itseään vastaan, on varsin kutkuttava ja mielenkiintoinen tapa pelata. Poliisietsivillä pelatessa on usein myös mahdollisuus vaihtaa hahmosta toiseen, hakeakseen esimerkiksi erilaista lähestymistapaa epäillyn kuulusteluun tai todisteiden yhdistelyyn. Hahmon vaihto on paikoin mahdollista jopa silloin, kun Carla ja Tyler ovat täysin eri paikoissa. Liikkuminen tapahtuu Nomad Soulista tuttuun hieman tönkköön tyyliin nuolinäppäimillä joko kävellen tai juosten. Konsolimaisen kankeahko kamera seuraa ulkotiloissa sekä laajimmissa sisätiloissa pelaajaa tietyllä etäisyydellä ja sitä voi vapaasti liikutella sekä pyöritellä muutamalla eri tavalla, mutta sisätiloissa pyörittely on rajoitetumpaa, kamera seuraa löyhemmin mukana ja sen paikkaa voi vaihdella usean eri vaihtoehdon välillä. Kamera ajaa asiansa kohtuullisesti, mutta voi joskus kiiretilanteissa aiheuttaa hiukan hankaluuksia.

Elekielellä eteenpäin

Tylsän toimintanäppäimen painamisen sijaan ruudun ylälaitaan ilmestyy avainkohdissa erilaisia hiirellä tehtäviä elkeitä, joista valitaan mitä haluaa kohdalla olevalla esineelle tai ihmiselle tehdä. Elkeet tehdään painaen hiiren vasenta näppäintä pohjassa, ja useimmiten ne jäljittelevät suoritettavan liikkeen liikerataa, kuten kahvinkupin hörppimistä tai ränniä pitkin kiipeämistä, ja voivat koostua useammasta peräkkäisestä heilautusliikkeestä. Helpoimmalla ja keskimmäisellä vaikeustasolla hiirellä tehtävien elkeiden kanssa ei kokeneelle hiiren käyttäjälle pahemmin tule haparointeja, eikä virheellisen liikkeen uudelleensuorittaminen edes vie aikaa kuin muutaman murtosekunnin. Alusta alkaen elkeitä joutuu tekemään myös aikarajan puitteissa, kun esimerkiksi poliisi kolkuttaa Lucasin ovelle ja lattialla makaa verisiä vaatteita, jotka on piilotettava ennen oven avaamista.

Varsinkin kiiretilanteissa pelihahmot avittavat pelaajaa ajattelemalla ääneen, mutta mistään liiallisesta kädestä pitelystä ei onneksi ole kyse, vaan Fahrenheitissa pärjää hyvin maalaisjärjellä ja siinä pääsee aidosti oivaltamaan asioita itse, joskin osa pulmista voisi olla paljon haastavampia. Oivaltamisen vastapainona kiihkeimmissä toimintakohtauksissa siirrytään tanssipelimäiseen tilaan, jossa nuolinäppäimiä sekä ASWD-näppäimiä painellaan korkeintaan kahta näppäintä yhtä aikaa ruudulle ilmestyvien ohjeiden mukaan. Tällainen ohjaustapa mahdollistaa upealla tavalla osallistumisen kohtauksiin, joita yleensä peleissä vain katsellaan sivusta välivideoiden muodossa. Useimmat toimintakohtauksista ovat niin näyttäviä ja intensiivisiä, että leuka ei ainakaan ensimmäisellä peluukerralla meinaa pysyä kiinni, tunnelma menee katosta läpi ja kehon valtaa suuri endorfiiniryöppy onnistuneen suorituksen ansiosta.

Toimintaosuuksien vaikeustaso tuntuu olevan kohdallaan, mutta jos ei pärjää edes GTA San Andreaksen tanssiminipelissä, voivat tiukimmat kohtaukset tuottaa hankaluuksia helpointa tasoa lukuun ottamatta, kun taas musiikkipelejä näppäimistöllä pelanneet sauhusormet ovat kuin kotonaan ja saattavat paikoin tuntea toiminnan liiankin helpoksi. Onneksi epäonnistuminen ei tarkoita koko toimintakohtauksen uusimista, vaan vain viimeisimmän lyhyen rupeaman. Joissain toimintakohdissa jokainen epäonnistuminen voi merkitä yhden elämän menetystä ja lopulta kuolemaa, jolloin joutuu aloittamaan koko kohtauksen alusta. Uusia elämiä kuten myös lisämateriaalia avaavia bonuspisteistä löytää sieltä täältä piilotettuna paikkoihin kuten pöytälaatikoihin ja vessakoppeihin. Bonuspisteitä voi myös ansaita teoillaan.

Elämien määrä on nähtävissä mukana kulkevasta PDA-laiteesta, joka kertoo myös muita tilastoja ja tietoja sen hetkisestä pelitilanteesta. Toimintakohtausten alkamisesta ilmaistaan hyvissä ajoin varoitustekstillä. Tanssipeleistä tuttua ohjaustapaa käytetään myös useissa hitaammissa kohtauksissa, kuten täysin vapaaehtoisessa kitaransoitossa, sekä muutamissa keskusteluissa, joissa käytetään myös hiirielkeillä aikarajan sisään valittavia avainsanoja. Aikarajan umpeutuessa tällainen keskustelu saattaa päättyä ennenaikaisesti tai peli valitsee automaattisesti ensimmäisen avainsanavaihtoehdon. Aikarajan umpeutuminen usealla perättäisellä hiirieleellä tehtävässä toiminnossa, kuten jojon kanssa temppuilussa, sen sijaan pilaa koko tempun ja liian usea perättäinen epäonnistuminen voi alentaa hahmon mielentilaa.

Masennusaltis mieli

Kitaransoiton ja muiden tarinan kannalta merkityksettömien tekojen, kuten suihkussa käynnin, pitsan syönnin tai TV:n katselun hyöty on se, että ne parantavat pelattavan hahmon mielialaa. Lähes kaikki teot aina eri keskusteluvaihtoehdoista kahvin juontiin joko parantavat tai huonontavat hahmon henkistä tilaa jollain pistemäärällä. Suurimmasta osasta näistä pikkuasioista pystyy loogisesti etukäteen päättelemään parantavatko vai huonontavatko ne moraalia, mutta esimerkiksi TV:n katselu voi myös masentaa jos tuutista tuleekin vain entistä kylmempää lupaavia säätietoja, tai poliisin lisätietoja murhaepäillystä, jotka saavat Lucasin pakomatkan tuntumaan entistä epätoivoisemmalta.

Jos pelaajan moraali laskee liian alas, vajoaa hän pysyvään masennukseen tai Lucasin tapauksessa tulee hulluksi, jolloin peli päättyy. Masentumisen uhka tuo peliin mielenkiintoisia pikku sivutavoitteita, tekemättä kuitenkaan järjissään pysymisestä liian puuduttavaa puuhaa. Hahmonsa huolenpitoon kannattaa siis käyttää aikaa, tai muuten voi joutua tilanteeseen, jossa hahmo on niin masentunut, että yksikin virhe tai masentava tieto päättää pelin. Onni ei ole ikuista, sillä varsinkin epätoivoisen Lucasin tapauksessa moraali laskee itsekseen jos ei tee pitkään aikaan mitään, sekä useissa juonitilanteissa pelaajan toimista riippumatta.

Kahdeksan nuolinäppäimien rytmikkään painelun lisäksi joissain kohtauksissa hakataan vasenta ja oikeaa nuolinäppäintä, joko sydämen kyllyydestä esim. toimintakohtauksen juoksuosuudessa, tai tasaiseen rauhalliseen tahtiin Carlan yrittäessä pitää hengityksensä tasaisena, jottei hänen ahtaanpaikankammonsa ota valtaa hullujenhuoneella tai hämärässä kellarissa. Näissä joskus hiukan ärsyttävissä hengityksentasaamiskohtauksissa liikkuminen on tavallista hitaampaa ja kameranäkymä siirtyy hahmon silmiin. Tiheää tunnelmaa tukee sopivan karmiva musiikki kun taas toimintakohtausten hektisyyttä vauhdikkaampi orkesterimeininki.

Lucasin tai esimerkiksi Tylerin kämpillä ollessa taustamusiikin voi itse valita stereoista tai levysoittimesta. Kappalevalikoimaan kuulu lukuisia päähän soimaan jääviä tunnettuja soul ja R&B lurituksia sekä vähemmän tunnettuja grunge ja rock kappaleita, jotka sopivat mainiosti tunnelmaan. Muu äänimaailma koostuu lähinnä tuulen tuiverruksesta ynnä muusta taustamelusta, tietenkin lukuun ottamatta toimintakohtauksia, jossa rytisee välillä kunnolla, vaikka painostus onkin enemmän musiikin luomassa tunnelmassa. Ääninäyttely on kautta linjan erittäin laadukasta, varsinkin päähahmojen osalta, sillä muutama ääninäyttelijä tekee pari täysin erilaista ja -kuuloista roolia.

Sujuvan sulavaa sulamista

Kaikki hahmojen liikehdintä on toteutettu liikkeenkaappausta hyväksikäyttäen, joten varsinkin esipurkitetut liikesarjat, kuten koripallon peluu ja luotien väistely, näyttävät komeilta ja sulavilta. Kasvojen liikemallinnus on pari vuotta vanhaksi peliksi yksityiskohtaista ja luonnollisen näköistä. Ainoastaan halailu, suuteleminen sun muu hahmojen keskinäinen laaja-alainen kosketus näyttää paikoin kököltä. Grafiikka ei komeudella häikäise mutta on selkeää, yksityiskohtaista, bugitonta ja toimii täysillä asetuksilla sulavasti, kun käytössä on vähintään samana vuonna ostettu keskivertoa parempi konepaketti. Jostain syystä joidenkin sivuhahmojen kasvojen grafiikkaan ei ole panostettu niin paljoa, vaan ne näyttävät omituisilta yksityiskohtaisiin päähahmoihin verrattuna.

Fahrenheitin kiehtova, vähitellen monimutkaistuva ja eeppisyydeltään paisuva juoni pitää muuten loistavasti otteessaan, lukuun ottamatta kiirehdityn tuntuista loppuvaihetta, jolloin ote lipsuu jonkin verran. Loppupuolella nimittäin uusia hahmoja ja tapahtumia soljuu ruudulle ehkä liiankin nopeaan tahtiin, ja ennen kuin huomaakaan on peli ohitse eikä kyseisiä uusia hahmoja ole ehditty syventää merkittävästi. Onneksi matka on upea sekoitus perinteistä seikkailua ja huikeaa toimintaa innovatiivisella ohjauksella, useilla vaihtoehtoisilla tapahtumilla ja vahvalla tunnelmalla. Matkalla voi kokea myös juonen kannalta lähes merkityksettömiä rentouttavia minipelejä kuten nyrkkeilyä, koripalloilua ja jopa interaktiivista vaakamamboa! Muutenkin peli on väkivalta-, rituaalimurha-, ynnä muine teemoineen selvästi aikuisille suunnattu tarina epätoivoisesta miehestä, joka huomaa joutuneensa keskelle maailmaa mullistavaa uskomatonta tapahtumaketjua.

Pelikokemus syvenee entisestään bonuspisteillä avattavien mielenkiintoisten ja hauskojen lisämateriaalien myötä. Aiemmin Youtubeen laittamani videon lisäksi niistä löytyy mm. kuvagalleria, Making of -pätkiä ja poisleikattuja interaktiivisia kohtauksia. Myös monet keskeisimmistä toimintakohtauksista voi pelata tai katsella milloin vain uudestaan. Bonuspisteitä tosin jaellaan selvästi liikaa, sillä esimerkiksi lopputekstien katselusta saa 200 pojoa, ja kaikki bonukset avattuani jäi minulle niitä vielä yli 400. Fahrenheitista ei löydy minkäänlaista vapaata tallennusta, vaan peliä voi jatkaa joko siitä mihin viimeksi jäi, tai jonkin avatun kappaleen alusta, jolloin voi esimerkiksi kytkeä automaattitallennuksen pois tai tehdä sen toiseen pelaajaprofiiliin.

Vaikka ostin Fahrenheitin yli vuosi sitten, olen ehtinyt pelata sen vain kertaalleen läpi. Houkutus toiseen läpipeluun on suuri jo pelkästään eri dialogivaihtoehtojen kokeilemisen vuoksi, puhumattakaan lukuisista vaihtoehtoisista loppuratkaisuista. Peliä voi varauksetta suositella kenelle tahansa seikkailupelien ystäville, sekä myös niille jotka vieroksuvat keskustelupainotteisia seikkailuja, sillä Fahrenheitin hyvin soljuva ja nopea keskustelusysteemi sulattanee kovimmankin kuolettavan tylsää keskustelua kaihtavan karpaasin sydämen. Toimintakohtauksiakin Fahrenheitissa riittää monen tavallisen seikkailupelin verran, eivätkä nekään ole passiivisia sivusta katsottavia välivideoita vaan huikeita kokemuksia, joihin pääsee itse osallistumaan innovatiivisella ohjaustavalla.

Hyvää:
+ Upeat interaktiiviset toimintakohtaukset
+ Innovatiivinen ohjaus- ja keskustelusysteemi
+ Kiehtova osittain epälineaarinen ja haarautuva juoni
+ Ääninäyttely, musiikki ja tunnelma
+ Hauskat ekstrat

Huonoa:
- Kiirehditty loppu
- Kameran ja hiiviskelyn mekaniikkaa voisi parantaa

Pelikokoelmani esittely: Osa XLVIII

F.E.A.R.
(Director's Edition)
Genre: FPS
Kehittäjä: Monolith Productions
Julkaisija: Sierra
Vuosi: 2005
Arvosana (0-10): 9,2

Pelkoa ja inhoa Armachamissa

F.E.A.R. eli First Encounter Assault Recon on ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintäpeli ja salainen paranormaaleja tapahtumia tutkimaan lähetettävä eliittisotilasryhmä, jonka etujoukon jäsen pelaaja on. Pelaajalla on yli-inhimilliset reaktiokyvyt, jonka ansiosta hän liikkuu muita selvästi nopeammin, mutta koska suurin osa pelaajista ei tällaisia kykyjä omaa, välittyy reaktionopeus rajoitettuna ja hitaasti latautuvana hidastuskykynä, jonka aikana näyttö sumenee, mutta tähtäys onnistuu normaaliin tapaan. Yli-inhimillisten kykyjen alkuperä selviää juonen kuluessa, joka alkaa kun psykopaatti Paxton Fettel on ottanut mielenhallintaansa klooniarmeijan ja hyökännyt sillä teknologiayhtiö Armachamin tiloihin tappaen kaikki. Pelaajan ryhmä lähetetään tutkimaan tilannetta ja ottamaan Fettel kiinni.

P.E.L.K.O. iskee kloonisotilaaseen kun Poikkeuksellisen Etevä ja Lievästi Kissamainen Onnenmyyrä eli pelaaja astuu nurkan takaa käsisään luurankoja muuallekin kuin kaappiin jättävä sädease. F.E.A.R. ei ole peli, jonka nimi viittaa vain pelin kauhuelementteihin tai ryhmittymään johon pelaaja kuuluu, vaan pelkoon jota sen poikkeuksellinen hyvä tekoäly aiheuttaa paitsi pelaajassa, myös vastustajissa itsessään. Pelaajan ilmestyessä vihujen eteen hidastettuna he kauhistelevat ääneen aidon epätoivoisesti pelaajan olevan aivan liian nopea. Osuman saatuaan kloonisotilaat parkuvat realistisesti ja nilkuttavat suojaan ryhmittymään uudelleen, koukkaamaan sivustaan tai kutsumaan epätoivoisesti apuvoimia. Kun taistelu on ohi ja taaempana varmistamassa olleet parkuvat radion välityksellä pelaajan tuhonneen koko partion kerralla ja sitten koittavat epätoivoisesti kutsua apuvoimia, voi tunnelmaa edelleen leikata veitsellä.

Ikään kuin immersio ei olisi jo kilometrejä peruspelejä edellä, sitä syventää taistelun jälkien näkyminen paitsi vihollisissa myös ympäristössä. Seinät pursuavat luodinreikiä ja verta, lattia ruumiita ja raajoja, ja ilmassa leijuu savua sekä pölyä joka laskeutuu hiljalleen. Parhaassa tapauksessa seinillä on myös naulapyssyn naulaamia vihollisia groteskeissa asennoissa verenroiskeiden ympäröimänä. Taistelun tuoksinassa lentää rapaa, kipinöitä, pölyä ja sirpaleita kuin norsun tallustaessa posliinikaupassa. Myös esineet ja ruumiit lentelevät osumista fysiikkamallinnuksen ansiosta realistisesti. Ainoastaan lukitsemattomatkin ovet pysyvät visusti kiinni. Extraction Point laajennuksessa ne voi onneksi potkia tai räjäyttää auki.

Taistelu on todellista kuolonbalettia paitsi hidastuksen, myös pelaajan lähitaistelutaitojen ja niiden onnistuneen toteutuksen ansiosta. Liukutaklaus sekä hyppy- ja kierrepotkut tulevat harjoittelun jälkeen suoraan selkäytimestä kesken kiivaimmankin räiskinnän. Potkut tehdään yhdistämällä liikkumis- ja huitaisunapin painallus joko hyppy tai kyykkynappulaan, tuloksena komea liike ensimmäinen persoonan näkymästä huolimatta. Tarkkailemalla vihollisten toimintaa pelaajalla on mukavan usein mahdollisuus yllätyshyökkäyksiin. Harva tappo tyydyttää enemmän, kuin esimerkiksi kun onnistuu liukutaklaamaan nurkan takaa huolettomasti kävelevän kloonisotilaan ja sitten läväyttämään toista kierrepotkulla poskelle ennen kuin tämä ehtii kissaa sanoa, sillä osuessaan potkut tappavat perusvihut yhdestä osumasta. Läpi pelin huomasin jatkuvasti pikalataavani pelin jokaisen onnistuneenkin taistelun jälkeen, jotta voin yhä uudestaan suorittaa kuolonbaletin erilaisia tappoja yhdistämällä mahdollisimman täydelliseksi tapahtumaketjuksi. Siksi välillä lääkepakkauksia, suojia ja luotejakin tuntui olevan vähän liikaa jaossa.

Leukaluut kovilla

Kuolonbalettien suunnittelu viedään kolmanteen potenssiin erilaisilla räjähteillä. Peruskranun viskaaminen saa kloonit yleensä kaikkoamaan hippulat vinkuen, mutta maahan jätettävällä miinalla tai mihin tahansa pintaan tarttuvalla kaukolaukaisukranaatilla saa ihmeitä aikaan. Kaikki räjähdykset ja tulitusefektit ovat varsinkin hidastettuna sellaista katseltavaa, että varsinkin alussa leukaansa saa jatkuvasti olla poimimassa lattialta pölyyntymästä. Monesti törmää myös skriptattuihin räjähdyksiin, joissa hidastus menee väkisin päälle. Tämä merkkaa usein voimakkaan vihollisen, kuten raketteja sarjatulena syöksevän vartiorobotin saapumista jolloin seuraa jopa eeppisiin mittasuhteisiin kohoava mittelö. Ellei sitten ole ovelasti ennakkoon asettanut räjähteitä sopiviin paikkoihin, mutta tämä ei useimmiten ole mahdollista vaan peltiheikki ilmestyy täytenä yllätyksenä.

Erilaisia vihollisia on periaatteessa vain kolmenlaisia: Ihmisiä (kloonisotilaat mukaan lukien), hirviöitä ja robotteja. Ihmiset ovat kloonisotilaiden lisäksi esim. automaattiasein aseistautuneita vartiointiliikkeen heppuja, jotka pistävät kampoihin siinä missä kloonisotilaatkin, vaikkeivät suoritakaan komeita kommandotyylisiä sisääntuloja. Hirviöitä esiintyy eniten eräänlaisissa unijaksoissa, joissa ei onneksi ole Max Paynen tapaista tasohyppelyä. Predatorin tavoin lähes näkymättömät salakavalat olennot, sekä peli loppupuolella kuin helvetin porttien läpi maan pinnalle pelaajan eteen tunkeutuvat demonit ovat vaikuttavaa katseltavaa ja poikkeavat taistelutaktiikoiltaan täysin kloonisotilaista. Vaikka erilaisia vihuja onkin loppujen lopuksi vain kourallinen, ei minkään kanssa taisteluun kyllästy, vaan niitä vuorotellaan sopivasti ja haastavuus on kohdallaan.

Lisäksi tahtia vievät toisenlaiseen suuntaan pelottelukohtaukset, joissa mm. edellä mainittuja demoneja sikiää, oikeiksi luultuja hahmoja katoaa savuna ilmaan ja aluksi viattoman näköinen juonen kannalta keskeinen pikkutyttö Alma antaa kuulla tai nähdä itsestään. Välillä ruudulla välähtää pelottavia kuvia, ovet sulkeutuvat itsekseen, valot välkkyvät ja muuta todella kummallista ja pelottavaakin tapahtuu. Pelottelut toimivat yllättävän hyvin vaikkei pitäisikään kaiken maailman Ringu elokuvia pelottavina ja saavat ne välillä säpsähtämäänkin. Paikoin musiikki tekee hommasta entistä tunnelmallisempaa. F.E.A.R. onkin parhaimmillaan yksin yöllä pimeässä pelattuna. Äänimailma on jokaista kolahdusta ja kosahdusta myöten hyvin toteutettu tukemaan tunnelmaa entisestään. Ääninäyttelykin on kohdallaan, mutta puhelinvastaajiin jätetyt viestit ovat joskus liian pitkiä ja tylsää kuunneltavaa, vaikka ne selventävätkin juonta, sillä mieli halajaa takaisin räiskimään. Sivuhahmojakin matkalla nähdään muutama, mutta lähinnä välinäytöksissä jonka jälkeen he eivät yleensä lähde pelaajan mukaan vaan jäävät nössöinä turvaamaan selustaa tai muuta vastaavaa. Vihastuttavin ja ihastuttavin hahmoista on sairaalloisen ylilihava ja näsäviisas nörtti, jonka apua pelaaja tarvitsee edetäkseen.

Kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta ja sopivan vaihtelevaa. Välillä kuitenkin iskee paha bon voyage… siis deja vu -tunne, kun koluaa sadatta samannäköistä toimistonurkkausta tai kiipeää viidettä hajonnutta hissikuilua ylös päätyäkseen sadanteen ensimmäiseen toimistoon. Matka kulkee paitsi toimistorakennuksien ja hissikuilujen läpi myös mm. viemäreissä, teollisuuslaitoksissa, laboratorioissa sun muissa perusympäristöissä. Monet paikat tuovat hyvässä mieleen Max Payne -pelit. Matka on pääosin sopiva annostelu adrenaliinia ja jännitystä putkessa juostuna. Ainoastaan lataustauot rikkovat illuusiota, mutta usein ne merkitsevät siirtymistä uuteen paikkaan esim. helikopterin välityksellä. Juonta kuljettavat pelottelu ja kauhunäytökset tuntuvat välillä sekavilta, mutta loppua kohden aiemmin saadut palaset loksahtelevat kohdalleen. Kokonaisuutena juoni toimii ihan hyvin vaikka välillä tuntuukin junnaavan paikallaan. Ikimuistoinen loppuratkaisu lyö paitsi leuan vielä kerran lattiaan, myös vetää maton useimman tusinaräiskinnän alta voimalla.

Tusina tarpeellisia tussareita

Tuliaseita löytyy tuiki tavallisista pistooleista haulikoiden ja erilaisten sarjatuliaseiden kautta sinkoon ja erikoiseen sädeaseeseen. Aseita mahtuu mukaan vain kolme, joten valintoja joutuu jatkuvasti tekemään, mutta aseiden ja kranaattien nopea vaihtaminen on helppoa. Pistoolit ovat pitkään käypä ase, sillä erityisesti tuplana ne tekevät tarkemmin vahinkoa kuin yksikään automaattiase, koska varsinaista tarkkuuskivääriä ei ole, ainoastaan kiikaritähtäimellä varustettu rynkky. Pistoolit hylkää mielellään vasta kun löytää vastustajat yhdestä kunnon osumasta luurangoiksi käristävän sädeaseen, joka tappaa talossa ja puutarhassa keskimatkan kiikaritähtäimen avulla. Hyvin kauas ampuu myös ihastuttavan tehokas naulapyssy, jonka ammukset ovat pienen puunrungon paksuisia. Haulikko tekee tietysti tuhoa erityisesti lähitaistelussa, mutta aivan toiseen sfääriin sen tuhovoiman vie myöhemmin saatava mielenosoitusten purkamiseen erikoistunut automaattinen versio. Sinko ampuu kolme pikkurakettia kerralla ja kantaa vain 18 ammusta, joten säästeliäs pääsee pidemmälle. Kaikkien aseiden osumatarkkuuteen vaikuttaa liikkuminen ja tähtäysmoodin käyttö, jonka näkee kätevästi kokoaan vaihtavasta tähtäimestä. Rynkyn kanssa kaukomaaleja vastaan ramboilu tai onnenkantamoisen haku ei siis onnistu edes paikallaan olevaan maaliin, vaikka hidastaisikin aikaa, vaan oikeaan tehtävään tulee valita oikea työkalu.

Ohjaustuntuma ja -systeemi ovat muuten onnistuneita, paitsi että sormia tuntuu joskus olevan liian vähän, kun samaan aikaan pitäisi olla kyykyssä, liikkua, ampua, hidastaa aikaa, tähdätä ja käyttää fikkaria. Hidastus ja tähtäin ovat onneksi painokytkimiä, mutta joskus tähtäyksen päälle jäämisestä on haittaa, sillä silloin huitaisunappi vain poistaa tähtäysmoodin ja vihulainen ehtii huitaista vaikka pelaajan pitäisi olla se antava osapuoli. Yllätyshyökkäyksissä tähtäys-, hidastus- ja kurkistusnappiyhdistelmä on rautaa ja puolet partiosta on usein vainaa ennekuin hylsyt ehtivät tipahtaa lattialle. Ältsin makean hidastuksesta tekee paitsi sumennusefekti ja luotivanat, myös äänien madaltuminen, jota pidänkin melko lailla pakollisena hidastusta hyödyntävissä peleissä. Räjähdykset ovat hidastamattominakin upeaa silmäkarkkia erityisesti paineaallon ansiosta. Grafiikka on kautta linjan aikaisekseen peliksi jotain ennennäkemätöntä ja vaatiikin huipputehoja. Parempaa syytä koneen päivittämiseen sai pelin ilmestyessä kissoin ja koirin etsiä. F.E.A.R. on ainutlaatuinen räiskintäkokemus, jonka ainoat haittapuolet ovat paikoin tylsät kentät ja muut pikkuviat, kuten muutamat bugit ja rajallinen tallennuspaikkojen määrä.

Toimiva moninpelikin paketista löytyy. Lyhyen kokeilun perusteella hidastus toimii siinä hämmästyttävän hyvin ja peliin pääsi mukaan melko helposti. Hankin pelin Director’s Editionin pian pelin ilmestymisen jälkeen ja olen pelannut sen vasta kerran läpi, mutta siinä vierähtikin kymmeniä tunteja laatuaikaa, kun palasin halusta pelata useimmat taisteluista heti useana pikauusintana eri taktiikalla toteutettuna. Vain taivas ja koneen tehot ovat rajana. Ohjaajan versio on pakattu DVD:lle ja mukana on DVD ekstrojen tapaisia pätkiä: Making of -dokkari, näytelty esinäytös pelin tapahtumille, ohjaajan kommenttiraita ja hauska P.A.N.I.C.S. -hupailupätkä.

Hyvää:
+ Uskomattoman hienoa ja hyvin toimivaa räiskintää
+ Hidastus ja muut tehosteet loksauttavat leuan monesti
+ Vihollisten kiitettävä tekoäly ja realistinen käyttäytyminen
+ Pelottelu toimii hyvin
+ Tiheä tunnelma
+ Unohtumaton loppuratkaisu

Huonoa:
- Paikoin kentät toistavat liikaa itseään
- Ilmestyessään melko korkeat konevaatimukset

Pelikokoelmani esittely: Osa XLVII

Epic Pinball
Genre: Flipperi
Kehittäjä: Digital Extremes
Julkaisija: Epic Games
Vuosi: 1993
Muuta: 2-4 pelaajan moninpeli vuorotellen
Arvosana (0-10): 8,1

Epic Pinball on maksimissaan neljän pelaajan vuorotellen pelattava ylhäältä päin kuvattu flipperipeli, jossa on yhteensä kolmetoista erilaista toinen toistaan oudompaa ja hienompaa flipperi pöytää. Itse olen pelannut noista vain kahdeksalla, sillä Epic Pinballia myytiin aikoinaan kolmena eri diskettiversionsa, joissa jokaisessa on neljä pöytää. Lisäksi myöhemmin julkaistiin CD versio, joissa oli kahdentoista originaalin lisäksi yksi uusi pöytä. Itse olen pelannut niistä vain kahdeksaa ensimmäistä, sillä sain aikoinaan Epic Pinballin kaksi ensimmäistä neljän pöydän pakettia vanhempieni kustantamana jostain koulun myyjäisistä.

Jokaisessa pöydässä on yleensä yksi tai useampia pää- ja sivutavoitteita, joita suorittamalla irtoaa parhaat pisteet. Tavoitteet selitetään yksityiskohtaisesti pöydän omissa säännöissä, mutta monia asioita jätetään myös pelaajan keskittäväksi. Palloja voi valita kolme, viisi tai ohjeista löytyvällä huijauksella kuusi kappaletta, mutta joissain pöydissä voi aktivoida lisäpalloja tai jopa vapauttaa pöydälle useamman pallon kerralla. Pöydät eroavat teema-, väri- ääni- ja musiikkimaailmaltaan kiitettävän paljon muutamaa peruskolahdusta lukuun ottamatta, ja joissain niistä saa jopa mätkiä perus hopeasta väristä poikkeavaa palloa. Osasta löytyy myös enemmän kuin kaksi mailaa, joilla hutkia kuulaa ympäri pöytää. Lähes kaikissa pöydissä on sarja vierekkäisiä portteja, jotka yleensä muodostavat jonkin sanan. Kaikki portit sytyttämällä saa tietysti bonuksia ja osassa pöydistä taitopelaaja pystyykin mailoilla huitomalla avittamaan prosessia, sillä jokaisella lyönnillä aktivoitujen porttien järjestys vaihtuu vasta- tai myötäpäivään.

Ensimmäisen Shareware versiostakin tutun pöydän eli Super Androidin tavoitteena on herättää androidi eloon käynnistämällä erilaisia alajärjestelmiä. Bonuksia saa mm. nostamalla androidin älykkyyttä. Pöydältä löytyy kivasti useita erilaisia käytäviä, ramppeja, bumppereita ja kohteita ja se on väritykseltään pirteä ja hyvin teemaan sopiva. Super Android lukeutuukin parhaimpiin pelaamistani pöydistä. Toinen pöytä on taikausko- ja menninkäisteemainen Pot of Gold, jossa tavoitteena on nousta läpi sateenkaaren väritasojen ja löytää sen päässä odottava aarre - ruukullinen kultaa. Kohteita pöydästä löytyy mukavan paljon, mutta varsinaisia ramppeja siinä on vain kaksi ja nekin ovat lähes toistensa peilikuvia. Väritykseltään pöytä yllätys yllätys kylpee väriloistossa, muttei kuitenkaan aivan liikaa, ellei satu olemaan synkkyyttä rakastava gootti tai muu pimeyden olento. Huono puoli Pot of Goldissa on se, että täysillä jousella ammuttaessa pallo sujahtaa suoraan mailojen välistä. Onneksi tällöin saa yleensä yrittää uudestaan ja pöydässä on mahdollista saada lisäpalloja.

Kolmas pöytä eli keskiaikaisteemainen Excalibur, on yksi huonoimmista pöydistä paitsi tylsän joskin teemalleen tyypillisen värityksensä takia, myös siksi ettei siinä ole käytännössä yhtään ramppia. Löytyy siitä sentään pari käytävää ja kolme bumpperia. Tavoite on saada Excalibur miekka aktivoitua sytyttämällä kirjain kerrallaan sen nimi. Excaliburin paras puoli ovat hienot salamaefektit, jotka lyövät läpi ruudun tiettyihin kohteisiin osuttaessa tai kun pallon laukaisee jousella. Neljäs pöytä ja yksi lemppareistani on formula-aiheinen Crash & Burn. Ramppeja siinä on vain kaksi ja bumppereitakin yksi, mutta muista pöydistä se erottuu parhaiten edukseen kahden ylimääräisen mailansa ansiosta. Lisäksi siinä onnistuu melko helposti ylimääräisten pallojen keruu ja jopa lukitun vapauttaminen pöydälle vielä kun toinen pallo on pelissä. Tavoitteena on kiertää kolme kierrosta kuvitteellisella radalla ja tietysti voittaa kisa, vaikka muistakin palkintopallisijoista saa mukavasti pisteitä. Matkalla aktivoituu erilaisia tehtäviä kuten varikolla käyntiä puhjenneen renkaan takia.

Taikuus- ja illuusioteemainen Magic eli viides pöytä on jopa Excaliburiakin tylsempi. Ramppeja ja käytäviä siinä on tasan nolla kappaletta, väritys on taikateemaiseksi aivan liian tylsä, eikä porttien aktiivistatusta saa vaihdettua mailoilla huitomalla. Kiitettävästi Magic -pöydässä on peräti kuusi bumpperia, jotka tekevät pelaamisesta vauhdikasta, mutta koska ne eivät tuota yhtään pisteitä ennen kuin ne saa kahdesta eri kohteesta aktivoitua ja koska kaikki niistä voivat sinkauttaa pallon suoraan lapojen välistä tai sivukouruista alas, onnistuvat ne lähinnä ärsyttämään. Magic pöydässä pitäisi onnistua jäniksen vetäminen hatusta, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä niin kauaa. Ainoa onnistunut puoli Magic pöydässä ovat äänet ja musiikki, mutta ne nyt ovatkin kaikissa pöydissä erinomaisia. Mikään musiikeista ei erityisesti ole painunut mieleen, mutta se johtuukin siitä että pelatessani eniten Epic Pinballia, ei tietokoneestamme vielä löytynyt PC Speakeria kehittyneempää äänijärjestelmää. Tällöin pelissä ei ole musiikkia ja äänimaailma on muutenkin selvästi vaisumpi.

Kuudes pöytä eli Jungle, on kunnianosoitus Epic Megagamesin Jill of the Jungle -peleille. Nimen perusteella teemaa ei ole vaikea arvata. Jungle on väritykseltään hieno ja mukavan erilainen, mutta ramppeja siinä on Pot of Goldin tapaan vain kaksi ja nekin lähes toistensa peilikuvia. Käytäviäkin on vain yksi, mutta koloja ja alas ammuttavia kohteita sen sijaan riittää ja ekstrapallon saaminen on mahdollista, joskin hankalaa. Yksi tavoitteista onkin omenoiden tiputtaminen puusta jolloin Jackpot aktivoituu. Hauskana yksityiskohtana pöytä muuttuu mustavalkoiseksi kun pallon ampuu jompaankumpaan rampeista. Kaikista pelaamistani pöydistä Jungle sijoittuu johonkin keskikastiin.


Seitsemäs pöytä on merisukellusaiheinen Deep Sea. Se on väritykseltään kirjava kuin koralliriutta, mutta pohjavärinä on tietysti meren sininen, jonka värinen pallokin on. Ramppeja ja käytäviä tässäkin pöydässä on vain muutama, mutta kohteita runsaasti ja bumppereitakin vakiomäärä eli kolme. Siinä missä Junglen kohteet liittyvät erilaisiin matelijoihin ja hyönteisiin, Deep Sea -pöydässä ne ovat tietysti mereneläviä, kuten haita, rauskuja, ankeriaita, rapuja ja merihevosia. Loogisesti Jackpottina toimii uponnut aarre. Välillä pelaajalta meinaa loppua happi tai hän meinaa joutua hain ateriaksi, jolloin onnistuneesta ilmanhakureissusta tai pakoon ehtimisestä saa mojovasti pisteitä. Deep Sea sijoittuu paremmuusjärjestyksessä hiukan Junglen edelle.

Pelaamistani pöydistä viimeinen eli kahdeksas pöytä on mystinen Enigma, jossa ensisilmäyksellä ei ole muuta kuin kaksi mailaa, ”Level 1” -teksti ja yhtä pientä luuppia lukuun ottamatta neljä umpikujaan tai tyhjyyteen päätyvää ramppia. Pelaaminen kuitenkin nopeasti paljastaa, että pallo teleporttaa ramppien päästä jonkin toisen rampin päähän. Kohteitakin alkaa ajan kanssa ilmestyä eri paikkoihin kirjaimellisesti tyhjästä. Niitä ei ole montaa kerralla ruudulla ja ne myös häipyvät jonkin ajan kuluttua, joten huippupisteiden saanti vaatii usein kärsivällisyyttä. Tietyt ilmestyvistä kohteista edistävät seuraavalle tasolle siirtymistä ja toiset taas jopa tuhoavat pallon siihen paikkaan. Pallon tyyli poikkeaa täysin muista pöydistä ja sen tyyli ja väristys vaihtuvat joskus identtiseksi pöydän taustan kanssa, jolloin se voi kadota silmistä hetken herpaantumisen seurauksena. Pöydän taustaväri vaihtuu tason mukaan ja se on väritykseltään yksivärinen, mutta mystisen sumuinen ja jatkuvasti liikkeessä - vähän kun katsoisi yhdestä värisävystä koostuvan tiheän tähtisumun liikettä miljoonan vuoden pikakelausvauhdilla. Enigma on ehdottomasti vaikein, kekseliäin ja omituisin kaikista pöydistä, ja siksi yksi parhaista, koska sen pariin haluaa palata kun koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ohjaus tapahtuu näppäimistöltä näppärästi välilyöntiä ja shift nappeja hakkaamalla. Shiftit ohjaavat kumpikin oman puolensa mailaa tai mailoja ja välilyönnillä viritetään jousi ja tönitään pöytää. Huonona puolena näppäimiä ei pysty muuttamaan ja jokaisen pöydän ennätyksistä tallentuu vain kolme parasta. Äänimaailma on PC Speakerilla mukiinmenevä, mutta äänikortilla loistavan monipuolinen, joskin kovimmassa menossa joku ääni saattaa jäädä kanavien vähyyden takia kuulumatta. Kuten mainittu on PC Speakerista uupuva musiikki erinomaista ja sopii jokaiseen pöytään hyvin. Animaatio on sulavaa ja grafiikka ikäisekseen yksityiskohtaista, pirteää ja selkeää eivätkä pöydät ole liian täynnä tavaraa jolloin pallo hukkuisi niiden sekaan, mutta kyllä muutaman lisärampin niihin olisi voinut mahduttaa. Siitä huolimatta Epic Pinball on paras koskaan pelaamani flipperipeli. Se voi johtua siitä, etten ole koskaan pelannut aktiivisesti kuin kolmea muuta flipperipeliä ja niistäkin kaksi on ollut yhtä vanhaa, mutta monet myös nykyflippereitä kokeilleet ovat sanoneet Epic Pinballin olevan edelleen yksi parhaista tai ainakin se peli, joka toi flipperipelit massojen viihteeksi.

Hyvää:
+ Grafiikka, äänet ja musiikki aikaisekseen peliksi erinomaisia
+ Sulava animaatio, toimivat kontrollit ja muutenkin onnistunut toteutus
+ Paljon erilaisia kiehtovia ja selkeitä pöytiä...

Huonoa:
- ...jotka voisivat olla monimutkaisempiakin
- Muutama pikkuvika ja pari tylsähköä pöytää

Sisällysluettelo: Pelikokoelmani esittely

Tässä on luettelo pelikokoelmani esittely -sarjan blogauksista. Esittelyt on numeroitu roomalaisin numeroin. Blogauksen nimessä on linkki itse blogaukseen eli pelin esittelyyn tai arvosteluun ja sen perässä genre, bogauspäivämäärä sekä mahdollinen arvosana. Pelkät arvostelut löytyvät sekä aakkos- että paremmuusjärjestyksessä. Tiettyä pelisarjaa tai -genreä etsiessä kannattaa käyttää Elokuva- ja pelisarjat sekä Elokuva- ja peligenret -luetteloita.

Blogaus - genre -päivämäärä - arvosana

• Osa I: 1942: Pacific Air War - lentosimulaatio - 3.1.2007 - 3,0
  
• Osa II: 1NSANE - kilpa-ajo - 4.1.2007 - 7,5
  
• Osa III: 2002 FIFA World Cup - jalkapallo - 5.1.2007 - 6,5
  
• Osa IV: Abomination: The Nemesis Project - reaaliaikainen taktinen strategia - 8.1.2007 - 3,5
  
• Osa V: Age of Empires II: The Age of Kings - reaaliaikainen strategia - 9.1.2007 - 8,4
  
• Osa VI: Age of Empires III - reaaliaikainen strategia - 10.1.2007 - 8,8
  
• Osa VII: Age of Mythology - reaaliaikainen strategia - 11.1.2007 - 9,1
  
• Osa VIII: Age of Wonders: Shadow Magic - vuoropohjainen strategia - 12.1.2007 - 9,0
• Osa IX: Sid Meier's Alpha Centauri - vuoropohjainen strategia - 15.1.2007 - 9,4
  
• Osa X: Sid Meier's Alien Crossfire - vuoropohjainen strategia - 16.1.2007 - 8,7
• Osa XI: Axis & Allies: Iron Blitz - vuoropohjainen strategia - 17.1.2007 - Ei arvosanaa
• Osa XII: Black & White - reaaliaikainen strategia - 18.1.2007 - 6,1
• Osa XIII: Blaze & Blade: Eternal Quest - roolipeli - 19.1.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XIV: Caesar II - reaaliaikainen strategia - 22.1.2007 - 7,0
• Osa XV: Carnivores 2 - FPS - 23.1.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XVI: CART Precision Racing - kilpa-ajo - 25.1.2007 - 3,3
  
• OSA XVII: Championship Manager 00/01 - jalkapallo - 26.1.2007 - 3,4
  
• Osa XVIII: Chris Sawyer's Locomotion - taloussimulaatio - 29.1.2007 - 8,4
• Osa XIX: Sid Meier's Civilization - vuoropohjainen strategia - 30.1.2007 - 9,1
  
• Osa XX: Sid Meier's Civilization II - vuoropohjainen strategia - 31.1.2007 - 9,3
  
• Osa XXI: Sid Meier's Civilization III - vuoropohjainen strategia - 5.2.2007 - 9,4
  
• Osa XXII: Sid Meier's Civilization III: Play the World - vuoropohjainen strategia - 6.2.2007 - 7,9
  
• Osa XXIII: Sid Meier's Civilization III: Conquests - vuoropohjainen strategia - 7.2.2007 - 8,6
  
• Osa XXIV: Sid Meier's Civilization IV - vuoropohjainen strategia - 9.2.2007 - 9,6
  
• Osa XXV: Sid Meier's Colonization - vuoropohjainen strategia - 12.2.2007 - 9,2
• Osa XXVI: Command & Conquer: Generals - reaaliaikainen strategia - 13.2.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XXVII: Command & Conquer: Red Alert 2 - reaaliaikainen strategia - 19.2.2007 - 8,9
  
• Osa XXVIII: Command & Conquer: Renegade - toiminta - 20.2.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XXIX: Commandos: Behind Enemy Lines - reaaliaikainen taktinen strategia - 23.2.2007 - 8,0
  
• Osa XXX: Commandos: Beyond the Call of Duty - reaaliaikainen taktinen strategia - 27.2.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XXXI: Crazy Taxi - ajopeli - 28.2.2007 - 6,7
• Osa XXXII: Delta Force 2 - taktinen FPS - 7.3.2007 - 7,2
  
• Osa XXXIII: Doom 3 - FPS - 9.3.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XXXIV: Driver - ajopeli - 14.3.2007 - 8,0
• Osa XXXV: Duke Nukem 3D - FPS - 19.3.2007 - 8,8
  
• Osa XXXVI: Duke Nukem 3D Atomic - FPS - 20.3.2007 - 9,0
• Osa XXXVII: Duke Caribbean: Life's a Beach - FPS - 21.3.2007 - 8,4
  
• Osa XXXVIII: Duke it out in D.C. - FPS - 22.3.2007 - 7,8
  
• Osa XXXIX: Duke Nuclear Winter - FPS - 23.3.2007 - 8,1
• Osa XL: Duke Xtreme - FPS - 3.4.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XLI: Duke Zone II - FPS - 4.4.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XLII: Dungeon Keeper 2 - reaaliaikainen strategia - 16.4.2007 - Ei arvosanaa
  
• Osa XLIII: Dungeon Master II: The Legend of Skullkeep - roolipeli - 8.6.2007 - 5,9
• Osa XLIV: Dyna Blaster - toiminta - 11.6.2007 - 8,3
  
• Osa XLV: Elasto Mania - ajopeli - 12.6.2007 - 8,2
• Osa XLVI: Enter the Matrix - toiminta - 16.8.2007 - Ei arvosanaa
• Osa XLVII: Epic Pinball - flipperi - 6.9.2007 - 8,1
• Osa XLVIII: F.E.A.R. - FPS - 12.11.2007 - 9,2
• Osa XLIX: Fahrenheit - seikkailu - 1.10.2008 - 8,8
  

Linkki tähän sisällysluetteloon löytyy vasemmalla olevasta sivupalkista kohdasta "Sisällysluettelot" nimellä "Pelikokoelmani esittely". Kaikki sisällysluettelot saat näkyviin tästä sekä klikkaamalla blogin tunnisteluettelosta tai minkä tahansa sisällysluetteloblogauksen alta sisällysluettelo -tunnistetta.

Pelikokoelmani esittely: Osa XLV

Elasto Mania
Genre: Kilpa-ajo
Kehittäjä: Balázs Rózsa
Julkaisija: Balázs Rózsa, Csaba Rózsa
Vuosi: 2000
Arvosana (0-10): 8,2

Elasto Mania on alun perin Action SuperCross tai lyhemmin Across nimisestä pelistä modernisoitu taitopeli, jossa pelaaja ajaa kiikkerällä moottoripyörällä läpi erilaisten kaksiulotteisten tasojen tehtävänään päästä vahingoittumattomana maaliin. Maalina toimii leijuva kukka ja matkalla tulee kerätä kaikki tasosta löytyvät omenat. Jossain tasoissa omenat saattavat vaihtaa painovoiman suuntaa ylös, alas tai johonkin sivulle. Kypärästä huolimatta pää on pelaajan ainoa heikko kohta. Jos pää osuu maahan tai sirkkeleihin, täytyy taso aloittaa alusta. Pisimmissäkään tasoissa ei minkäänlaista välitallennusta tunneta, joten tuskastumiselta ei voi välttyä. Pysyäkseen elossa ohjaa pelaaja takavetoista motocrosspyöräänsä kaasuttamalla, jarruttamalla ja heiluttelemalla vartaloaan eri suuntiin, jolloin pyörä pyörähtää tilanteesta riippuen myötä tai vastapäivään.

Moottoripyörän varustukseen kuuluvat erittäin joustavat jouset, ja muutenkin kestävä rakenne, sillä pelaaja voi roikkua melkein missä asennossa tahansa ja kovassa vauhdissa esteeseen törmätessä jouset venyvät hurjiin mittoihin ennen kuin painuvat takaisin kasaan. Oikealla vauhdilla, kulmalla ja oikea-aikaisilla kaasutuksilla, jarrutuksilla sekä heilautuksilla pelaaja pystyy pyörällään päätä huimaaviin temppuihin ja suorituksiin, joista uskaliaimmat huimapäätkään eivät uskalla uneksia. Rekisteröidyn Elasto Manian 54 tasossa vaativimmat temput eivät kuitenkaan ole aivan välttämättömiä läpäisyn kannalta, vaan parhaiten pelaajien huimat taidot pääsevät oikeuksiinsa itse tehdyissä kentissä. Pelin mukana tulee yksinkertainen ja suhteellisen helppokäyttöinen kenttäeditori, jolla saa helposti väsättyä omia kenttiä vain mielikuvitus rajanaan.

Elasto Manialle onkin syntynyt suuri faniyhteisö mm. Moposite sivustolle, jossa järjestetään esim. maailmanmestaruuskisoja siitä kuka tekee parhaimman ajan missäkin kentässä. Sivustolta löytyy tuhansia käyttäjien tekemiä tasoja ja muuta sälää, sekä mm. epävirallinen moninpelin mahdollistava päivitys. Pelattava ei siis lopu helposti kesken. Itse en ole vielä kyseistä päivitystä ehtinyt kokeilla, mutta videota moninpelistä olen nähnyt. Sen ja erilaisten maailmanennätysvideoiden taso on kuitenkin sen verran korkea, että minunlaisellani sunnuntai elmailijalla ei varmaan olisi hirveästi saumaa pärjätä kisoissa. Yhden omatekoisen videon tosin olen saanut aikaiseksi, tosin senkin Tontsan esimerkkiä seuraten. Uusia tasoja olen lataillut jo kymmeniä erilaisia, joista tosin suurin osa on edelleen läpäisemättä. Alkuperäisistä tasoista olen läpäissyt kaikki paitsi yhden.

Jaetun ruudun kaksinpeli Elasto Maniassa on ollut jo pitkään ennen epävirallista nettimoninpelipäivitystä. Pelimuotoina ovat vastakkain taistelu, jossa maalissa kerättyjen omenoiden määrä voittaa nopeuden, sekä lipunryöstö, jossa ei ole maalia ja pysyvästi kuolee vain sirkkeleihin, joten peli päättyy vasta kun molemmat ovat sellaiseen osuneet. Eniten lippua pidellyt pelaaja siis voittaa, mutta sirkkelittömässä tasossa peli jatkuu keskeytymättä, ellei sitä itse lopeta. Sekä yksin-, että kaksinpelin tapahtumat voi katsella uusinnasta, jonka voi tallentaa myöhempää katselua varten. Tosin minkäänlaisia toistonhallintatoimintoja ei ole. Jokaisesta tason läpäisystä tallentuu suoritusaika parhaiden aikojen listalle.

Grafiikka on tarpeeksi selkeää sekä yksityiskohtaista, ja tasoista löytyy kaikennäköistä rekvisiittaa, kuten puita, pensaita, rakennustelineitä ja tynnyreitä, jotka ovat pelissä vain esteettisistä syistä. Maastolle ja taustalle on muutama eri vaihtoehto mullasta tiiliin ja kiveen. Äänet koostuvat moottoripyörän kaasutuksen ja vauhdin mukaan voimistuvasta pärinästä sekä jousien kirskunasta. Jarrut ovat äänettömät, mutta kuolema, omenansyönti ja maaliin pääsy tuottavat erilaiset ääniefektit. Minkäänlaista musiikkia pelissä ei ole.

Pelinä Elasto Mania on yksinkertainen mutta nerokaan hauska ja koukuttava taitopeli, jota on mukava pelata pienissä tai suurissakin erissä yksin, kaveria vastaan tai päivityksen myötä tuntemattomia ammattimaisia pelureita vastaan netin välityksellä. Internetin aikakaudella pelattavat tasot eivät todellakaan lopu kesken, vaan niitä löytyy kaikennäköisiä ja vaikeudeltaan vaihtelevia, joskin ei kovin paljoa sieltä helpoimmasta päästä. Elasto Mania ei kaipaa huippu- tai edes uudehkoa grafiikkaa tai tehosteita ollakseen edelleen nauttiva kokemus ja mukava reaktio- sekä älytesti tällä putkijuoksuräiskintäpelien kultakaudella.

Acrossin rekisteröimätöntä versiota pelasin aikoja sitten serkullani melko usein ja myöhemmin myös Elasto Maniaa, mutta sen rekisteröidyn version hankin vasta jonkun aikaa sitten. Rekisteröimättömälläkin versiolla tuli yhdessä ja erikseen väsättyä muutamia omia tasoja, joita tahkottiin joskus jopa kyllästymiseen saakka, vaikka käytettävien elementtien määrää onkin rajoitettu runsaasti. Minkäänlaista himopelaamiseen en kuitenkaan koskaan sortunut ja Elma taidoiltani pidän itseni melko keskinkertaisena tai vähän sitä parempana.

Hyvää:
+ Yksinkertaisen nerokas idea
+ Hyvä ohjaustuntuma ja puolirealistinen fysiikka
+ Nettiyhteisöjen ansiosta pelattava ei lopu kesken

Huonoa:
- Ei välitallennusta pitkissäkään kentissä
- Epälooginen lipunryöstö

Pelikokoelmani esittely: Osa XLIV

Dyna Blaster
Genre: Toiminta
Kehittäjä: Hudson Soft
Julkaisija: Ubisoft
Vuosi: 1992
Muuta: Tunnetaan myös nimellä Bomberman
Arvosana (0-10): 8,3

Dyna Blaster on se peli joka aloitti Bomberman tyyppisten pommipelien buumin, joka jatkuu yhä, tosin hitaampaa vauhtia. Tai sitten Bomberman oli ensin, kuka tietää. Melkein sama kuin esittäisi iänikuista ”muna vai kana” kysymyksen. Onneksi Wikipedia tietää Bombermanin ilmestyneen jo 1983, mutta Dyna Blaster (myöskin Bombermanina tunnettu) oli ensimmäinen PC ja Amiga peli lajissaan. Dyna Blaster oli myös ensimmäinen peli, jossa kuulin midi-tason ääniä ja musiikkia. Pelattuani sitä ehkä vuoden tai pari PC-speakerin piipitystä kuunnellen, koin historiallisen hetken kun ääni tuli ensimmäisen kerran irrallisista kaiuttimista eikä koneen syövereistä ja se kuulosti joltain aivan muulta kuin erikorkuisilta piipityksiltä ja rahinalta. Joskin nykytilaan verrattuna PC-speaker on esihistoriaa ja midi-äänet antiikkia, niin onhan niillä suunnilleen yhtä iso ero kuin luolamiehillä ja antiikin roomalaisilla.

Tarina on tuiki tavallinen pelasta tyttö pahan käsistä. Aivan, pelkän ”pahan” käsistä, sillä millään puheella tai tekstillä kun juonta ei mitenkään selosteta, vaan alkuvideossa pahis (pukeutuu mustiin) lentää lohikäärmettä muistuttavalla hirviöllä ulos laboratoriota muistuttavasta rakennuksesta kauniin tytön (pukeutuu vaaleanpunaisiin) roikkuessa hirviön kynsistä. Samaan aikaa ulos ryntäävät pelaaja sekä hajamielistä professoria muistuttava vanha mies (molemmat pukeutuneet valkoisiin) kädet villisti heiluen hirviön lentäessä kohti kauempana näkyvää synkkää linnaa. Näin alkaa pelastusretki läpi kahdeksan erilaisen alueen, joissa kussakin on kahdeksan kenttää. Kentät ovat neliön tai suorakaiteen muotoisia ruudukoita, joissa on kolmenlaisia ruutuja: Tyhjiä, tuhottavia ja tuhoutumattomia. Tuhoutumattomat ruudut ovat aina samoissa paikoissa vaaka ja pystyriveissä yhden ruudun päässä toisistaan. Kenttien ja vihollisten ulkonäkö ja vaikeusaste muuttuvat alueen vaihtuessa uuteen. Alueet vaihtelevat metsästä ja joesta vuoriston ja pensasaron kautta linnaan, johon kolme viimeistä aluetta sijoittuvat. Jokaisen alueen viimeisessä kentässä kohdataan välipomo tai monta välipomoa, jotka tavallisten vihollisten sijaan kestävät monta osumaa ja omaavat erikoisvoimia tai koostuvat monesta osasta.

Rivivastustajia löytyy laidasta laitaan: Tyhmimmästä ja vaarattomimmasta päästä ovat mm. ilmapallo-, hyytelö- ja sipulieläimet, etanoita, meduusoita ja hymynaamoja muistuttavat oliot sekä muut vaarattoman ja söpön näköiset hitaasti lyllertävät elukat. Söpöys on joskus kuitenkin pelkkää hämäystä, sillä yksi pelin pahimmista vihollisista on söpö nallekarhu, joka hakeutuu pelaajaa kohti kovalla vauhdilla. Pelin edetessä kohdataan myös mm. seinien läpi ja yli kulkevia haamuja sekä lepakoita. Jokaisessa kentässä on tavoitteena tappaa kaikki viholliset ja löytää uloskäynti jonkun tuhoutuvan palikan alta. Paljastettuaan uloskäynnin täytyy kuitenkin varoa pommien kanssa hosuessa, sillä uloskäynnin kärventäminen tuo sieltä lauman satunnaisia vihollisia. Tämä on tietysti ennätyspisteiden tavoittelijan taktiikka joka kerta, sillä hirviöiden tappamisesta heruu pisteitä ja sitä enemmän mitä enemmän niitä kärventää yhdellä iskulla. Liian kauan ei kuitenkaan kannata lisäpisteitä kalastella, sillä ajan loppuessa ilmestyy ympäri kenttää joukko vihaisia seinien läpi kulkevia ja pelaajaa kohti hakeutuvia tappajapyörylöitä.

Uloskäynnin lisäksi jokaisesta kentästä löytyy yksi piilossa oleva esine, joka auttaa pelaajaa jollain tavoin. Esineitä on kahdeksan erilaista ja niiden järjestys ja tyyppi vaihtelevat alueen kenttien kesken. Pomovastuksen kentässä ei apuesinettä enää heru. Esine voi olla lisäpommi, pommin räjähdyspituutta lisäävä liekki, seinien- tai pommienläpikävelytaito, lisäelämä, nopeutta lisäävät rullaluistimet, tilapäinen kuolemattomuus tai ylivoimaisesti paras esine eli ajastin. Seinien- ja pommienläpikävelytaidot tai ajastin eivät säily alueen vaihdetuessa. Kuollessaan pelaaja menettää muut edut paitsi lisäpommit, -räjähdyspituuden ja -nopeuden. Yksinpeli on varsin hauska ja viihdyttävä kokonaisuus mutta varsinainen hauskuus piilee moninpelissä, jossa yksinpelin tavoin on lisähauskuutta tuova bugi: Jos jättää ajastimen kanssa pommeja jonnekin kentälle ennen kuin astuu uloskäyntiin ja räjäyttää ne juuri oikealla hetkellä tason vaihtuessa, räjähtävät ne samoilla paikoilla myös uudessa kentässä.

Sama kikka toimii siis myös moninpelissä, tosin sen toteuttaakseen täytyy kahden pelaajan olla hengissä ajan loppuessa ja jättää pommeja siten että ne eivät ehdi räjähtää vaan räjähtävätkin seuraavalla kierroksen alkaessa. Moninpeli onnistuu 2-4 pelaajan kesken samalla ruudulla saman näppäimistön ääressä (Joystickin avulla 5 pelaajaa) kunnes jollekin kertyy hahmojen kokoon nähden massiivisia voittopokaaleja 1-5. Ihmispelaajien määrästä riippuen pakkaa sekoittaa muutama ilmapallo- ja haamuvihollinen. Moninpelissä ainoat kerättävät bonukset ovat lisäpommit ja -räjähdyspituudet. Useimmiten voittajaksi selviääkin se, joka onnistuu keräämään eniten molempia. Bonusten lisäksi kentältä voi löytyä erilaisia tauteja, jos näin pelityyppiä valitessa haluaa.

Pakkaa sekoittavat siis myös erilaiset tarttuvat taudit. Taudin, kuten minkä tahansa muun esineen, voi toki käräyttää sopivasti sijoitetulla pommilla, mutta silloin ei pääse kokemaan taudin tyypin arvailun tuomaa jännitystä ja mahdollista taktista etua. Tauteja on neljää eri lajia: Pomminjättötauti, joka pakottaa pelaajan tiputtamaan pommeja niin nopeasti kuin hänellä niitä riittää. Pommienjättämättömyystauti estää pelaajaa jättämästä pommeja. Nopeustauti triplaa liikkumisnopeuden ja hitaustauti puolittaa sen. Kaikki tauti-ikonit ovat samannäköisiä ja niiden vaikutus kestää yhtä kauan. Sairaina ollessaan taudinkantajat vilkkuvat punasinisinä. Taudin voi myös tartuttaa vastustajaan koskettamalla häntä, joten sopivalla ajoituksella esim. nopeustaudin voi säilyttää aktiivisena pelin loppuun saakka tartuttamalla sen vuorotellen toiselle pelaajalle.

Vaikka moninpeli ei monipuolisuudeltaan vedä vertoja yksinpelille, olen sen parissa kokenut niin kavereiden kuin sukulaisten kesken lukuisia muistorikkaita hetkiä. Erityisesti taudit ja niiden kaoottiset vaikutukset pelin kulkuun aiheuttivat välillä aivan hulvattomia tilanteita. Vaikka olen pelannut mainion yksinpelin ainakin kahdesti läpi, on moninpeli se josta tämän pelin parhaiten muistan ja jonka takia se kannattaisi hankkia ilmaiseksi netistä. Nykyään tosin varmaan löytyy monia hyviä tai edes kohtuullisia modernisoituja versioita tästä klassikosta, mutta enpä tiedä tekisinkö sellaisella yhtikäs mitään kun vanha klassikko ajaa saman asian paremmin. Pääosassa kun ei ole grafiikka tai äänet, vaan hauskanpito ja hektinen pommienräjäyttely. Dyna Blaster taitaa muuten olla ainoa tai ainakin yksi niistä harvoista pitämistäni manga/anime -aiheisista peleistä tai asioista.

Hyvää:
+ Sopivan haastava, monipuolinen ja hauska yksinpeli
+ Hulvattoman hauska moninpeli
+ Ihanat tarttuvat taudit

Huonoa:
- Muutama bugi
- Osa pomovastuksista liian helppoja