F.E.A.R.
(Director's Edition)
Genre: FPS
Kehittäjä: Monolith Productions
Julkaisija: Sierra
Vuosi: 2005
Arvosana (0-10): 9,2
Pelkoa ja inhoa Armachamissa
F.E.A.R. eli First Encounter Assault Recon on ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintäpeli ja salainen paranormaaleja tapahtumia tutkimaan lähetettävä eliittisotilasryhmä, jonka etujoukon jäsen pelaaja on. Pelaajalla on yli-inhimilliset reaktiokyvyt, jonka ansiosta hän liikkuu muita selvästi nopeammin, mutta koska suurin osa pelaajista ei tällaisia kykyjä omaa, välittyy reaktionopeus rajoitettuna ja hitaasti latautuvana hidastuskykynä, jonka aikana näyttö sumenee, mutta tähtäys onnistuu normaaliin tapaan. Yli-inhimillisten kykyjen alkuperä selviää juonen kuluessa, joka alkaa kun psykopaatti Paxton Fettel on ottanut mielenhallintaansa klooniarmeijan ja hyökännyt sillä teknologiayhtiö Armachamin tiloihin tappaen kaikki. Pelaajan ryhmä lähetetään tutkimaan tilannetta ja ottamaan Fettel kiinni.
P.E.L.K.O. iskee kloonisotilaaseen kun Poikkeuksellisen Etevä ja Lievästi Kissamainen Onnenmyyrä eli pelaaja astuu nurkan takaa käsisään luurankoja muuallekin kuin kaappiin jättävä sädease. F.E.A.R. ei ole peli, jonka nimi viittaa vain pelin kauhuelementteihin tai ryhmittymään johon pelaaja kuuluu, vaan pelkoon jota sen poikkeuksellinen hyvä tekoäly aiheuttaa paitsi pelaajassa, myös vastustajissa itsessään. Pelaajan ilmestyessä vihujen eteen hidastettuna he kauhistelevat ääneen aidon epätoivoisesti pelaajan olevan aivan liian nopea. Osuman saatuaan kloonisotilaat parkuvat realistisesti ja nilkuttavat suojaan ryhmittymään uudelleen, koukkaamaan sivustaan tai kutsumaan epätoivoisesti apuvoimia. Kun taistelu on ohi ja taaempana varmistamassa olleet parkuvat radion välityksellä pelaajan tuhonneen koko partion kerralla ja sitten koittavat epätoivoisesti kutsua apuvoimia, voi tunnelmaa edelleen leikata veitsellä.
Ikään kuin immersio ei olisi jo kilometrejä peruspelejä edellä, sitä syventää taistelun jälkien näkyminen paitsi vihollisissa myös ympäristössä. Seinät pursuavat luodinreikiä ja verta, lattia ruumiita ja raajoja, ja ilmassa leijuu savua sekä pölyä joka laskeutuu hiljalleen. Parhaassa tapauksessa seinillä on myös naulapyssyn naulaamia vihollisia groteskeissa asennoissa verenroiskeiden ympäröimänä. Taistelun tuoksinassa lentää rapaa, kipinöitä, pölyä ja sirpaleita kuin norsun tallustaessa posliinikaupassa. Myös esineet ja ruumiit lentelevät osumista fysiikkamallinnuksen ansiosta realistisesti. Ainoastaan lukitsemattomatkin ovet pysyvät visusti kiinni. Extraction Point laajennuksessa ne voi onneksi potkia tai räjäyttää auki.
Taistelu on todellista kuolonbalettia paitsi hidastuksen, myös pelaajan lähitaistelutaitojen ja niiden onnistuneen toteutuksen ansiosta. Liukutaklaus sekä hyppy- ja kierrepotkut tulevat harjoittelun jälkeen suoraan selkäytimestä kesken kiivaimmankin räiskinnän. Potkut tehdään yhdistämällä liikkumis- ja huitaisunapin painallus joko hyppy tai kyykkynappulaan, tuloksena komea liike ensimmäinen persoonan näkymästä huolimatta. Tarkkailemalla vihollisten toimintaa pelaajalla on mukavan usein mahdollisuus yllätyshyökkäyksiin. Harva tappo tyydyttää enemmän, kuin esimerkiksi kun onnistuu liukutaklaamaan nurkan takaa huolettomasti kävelevän kloonisotilaan ja sitten läväyttämään toista kierrepotkulla poskelle ennen kuin tämä ehtii kissaa sanoa, sillä osuessaan potkut tappavat perusvihut yhdestä osumasta. Läpi pelin huomasin jatkuvasti pikalataavani pelin jokaisen onnistuneenkin taistelun jälkeen, jotta voin yhä uudestaan suorittaa kuolonbaletin erilaisia tappoja yhdistämällä mahdollisimman täydelliseksi tapahtumaketjuksi. Siksi välillä lääkepakkauksia, suojia ja luotejakin tuntui olevan vähän liikaa jaossa.
Leukaluut kovilla
Kuolonbalettien suunnittelu viedään kolmanteen potenssiin erilaisilla räjähteillä. Peruskranun viskaaminen saa kloonit yleensä kaikkoamaan hippulat vinkuen, mutta maahan jätettävällä miinalla tai mihin tahansa pintaan tarttuvalla kaukolaukaisukranaatilla saa ihmeitä aikaan. Kaikki räjähdykset ja tulitusefektit ovat varsinkin hidastettuna sellaista katseltavaa, että varsinkin alussa leukaansa saa jatkuvasti olla poimimassa lattialta pölyyntymästä. Monesti törmää myös skriptattuihin räjähdyksiin, joissa hidastus menee väkisin päälle. Tämä merkkaa usein voimakkaan vihollisen, kuten raketteja sarjatulena syöksevän vartiorobotin saapumista jolloin seuraa jopa eeppisiin mittasuhteisiin kohoava mittelö. Ellei sitten ole ovelasti ennakkoon asettanut räjähteitä sopiviin paikkoihin, mutta tämä ei useimmiten ole mahdollista vaan peltiheikki ilmestyy täytenä yllätyksenä.
Erilaisia vihollisia on periaatteessa vain kolmenlaisia: Ihmisiä (kloonisotilaat mukaan lukien), hirviöitä ja robotteja. Ihmiset ovat kloonisotilaiden lisäksi esim. automaattiasein aseistautuneita vartiointiliikkeen heppuja, jotka pistävät kampoihin siinä missä kloonisotilaatkin, vaikkeivät suoritakaan komeita kommandotyylisiä sisääntuloja. Hirviöitä esiintyy eniten eräänlaisissa unijaksoissa, joissa ei onneksi ole Max Paynen tapaista tasohyppelyä. Predatorin tavoin lähes näkymättömät salakavalat olennot, sekä peli loppupuolella kuin helvetin porttien läpi maan pinnalle pelaajan eteen tunkeutuvat demonit ovat vaikuttavaa katseltavaa ja poikkeavat taistelutaktiikoiltaan täysin kloonisotilaista. Vaikka erilaisia vihuja onkin loppujen lopuksi vain kourallinen, ei minkään kanssa taisteluun kyllästy, vaan niitä vuorotellaan sopivasti ja haastavuus on kohdallaan.
Lisäksi tahtia vievät toisenlaiseen suuntaan pelottelukohtaukset, joissa mm. edellä mainittuja demoneja sikiää, oikeiksi luultuja hahmoja katoaa savuna ilmaan ja aluksi viattoman näköinen juonen kannalta keskeinen pikkutyttö Alma antaa kuulla tai nähdä itsestään. Välillä ruudulla välähtää pelottavia kuvia, ovet sulkeutuvat itsekseen, valot välkkyvät ja muuta todella kummallista ja pelottavaakin tapahtuu. Pelottelut toimivat yllättävän hyvin vaikkei pitäisikään kaiken maailman Ringu elokuvia pelottavina ja saavat ne välillä säpsähtämäänkin. Paikoin musiikki tekee hommasta entistä tunnelmallisempaa. F.E.A.R. onkin parhaimmillaan yksin yöllä pimeässä pelattuna. Äänimailma on jokaista kolahdusta ja kosahdusta myöten hyvin toteutettu tukemaan tunnelmaa entisestään. Ääninäyttelykin on kohdallaan, mutta puhelinvastaajiin jätetyt viestit ovat joskus liian pitkiä ja tylsää kuunneltavaa, vaikka ne selventävätkin juonta, sillä mieli halajaa takaisin räiskimään. Sivuhahmojakin matkalla nähdään muutama, mutta lähinnä välinäytöksissä jonka jälkeen he eivät yleensä lähde pelaajan mukaan vaan jäävät nössöinä turvaamaan selustaa tai muuta vastaavaa. Vihastuttavin ja ihastuttavin hahmoista on sairaalloisen ylilihava ja näsäviisas nörtti, jonka apua pelaaja tarvitsee edetäkseen.
Kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta ja sopivan vaihtelevaa. Välillä kuitenkin iskee paha bon voyage… siis deja vu -tunne, kun koluaa sadatta samannäköistä toimistonurkkausta tai kiipeää viidettä hajonnutta hissikuilua ylös päätyäkseen sadanteen ensimmäiseen toimistoon. Matka kulkee paitsi toimistorakennuksien ja hissikuilujen läpi myös mm. viemäreissä, teollisuuslaitoksissa, laboratorioissa sun muissa perusympäristöissä. Monet paikat tuovat hyvässä mieleen Max Payne -pelit. Matka on pääosin sopiva annostelu adrenaliinia ja jännitystä putkessa juostuna. Ainoastaan lataustauot rikkovat illuusiota, mutta usein ne merkitsevät siirtymistä uuteen paikkaan esim. helikopterin välityksellä. Juonta kuljettavat pelottelu ja kauhunäytökset tuntuvat välillä sekavilta, mutta loppua kohden aiemmin saadut palaset loksahtelevat kohdalleen. Kokonaisuutena juoni toimii ihan hyvin vaikka välillä tuntuukin junnaavan paikallaan. Ikimuistoinen loppuratkaisu lyö paitsi leuan vielä kerran lattiaan, myös vetää maton useimman tusinaräiskinnän alta voimalla.
Tusina tarpeellisia tussareita
Tuliaseita löytyy tuiki tavallisista pistooleista haulikoiden ja erilaisten sarjatuliaseiden kautta sinkoon ja erikoiseen sädeaseeseen. Aseita mahtuu mukaan vain kolme, joten valintoja joutuu jatkuvasti tekemään, mutta aseiden ja kranaattien nopea vaihtaminen on helppoa. Pistoolit ovat pitkään käypä ase, sillä erityisesti tuplana ne tekevät tarkemmin vahinkoa kuin yksikään automaattiase, koska varsinaista tarkkuuskivääriä ei ole, ainoastaan kiikaritähtäimellä varustettu rynkky. Pistoolit hylkää mielellään vasta kun löytää vastustajat yhdestä kunnon osumasta luurangoiksi käristävän sädeaseen, joka tappaa talossa ja puutarhassa keskimatkan kiikaritähtäimen avulla. Hyvin kauas ampuu myös ihastuttavan tehokas naulapyssy, jonka ammukset ovat pienen puunrungon paksuisia. Haulikko tekee tietysti tuhoa erityisesti lähitaistelussa, mutta aivan toiseen sfääriin sen tuhovoiman vie myöhemmin saatava mielenosoitusten purkamiseen erikoistunut automaattinen versio. Sinko ampuu kolme pikkurakettia kerralla ja kantaa vain 18 ammusta, joten säästeliäs pääsee pidemmälle. Kaikkien aseiden osumatarkkuuteen vaikuttaa liikkuminen ja tähtäysmoodin käyttö, jonka näkee kätevästi kokoaan vaihtavasta tähtäimestä. Rynkyn kanssa kaukomaaleja vastaan ramboilu tai onnenkantamoisen haku ei siis onnistu edes paikallaan olevaan maaliin, vaikka hidastaisikin aikaa, vaan oikeaan tehtävään tulee valita oikea työkalu.
Ohjaustuntuma ja -systeemi ovat muuten onnistuneita, paitsi että sormia tuntuu joskus olevan liian vähän, kun samaan aikaan pitäisi olla kyykyssä, liikkua, ampua, hidastaa aikaa, tähdätä ja käyttää fikkaria. Hidastus ja tähtäin ovat onneksi painokytkimiä, mutta joskus tähtäyksen päälle jäämisestä on haittaa, sillä silloin huitaisunappi vain poistaa tähtäysmoodin ja vihulainen ehtii huitaista vaikka pelaajan pitäisi olla se antava osapuoli. Yllätyshyökkäyksissä tähtäys-, hidastus- ja kurkistusnappiyhdistelmä on rautaa ja puolet partiosta on usein vainaa ennekuin hylsyt ehtivät tipahtaa lattialle. Ältsin makean hidastuksesta tekee paitsi sumennusefekti ja luotivanat, myös äänien madaltuminen, jota pidänkin melko lailla pakollisena hidastusta hyödyntävissä peleissä. Räjähdykset ovat hidastamattominakin upeaa silmäkarkkia erityisesti paineaallon ansiosta. Grafiikka on kautta linjan aikaisekseen peliksi jotain ennennäkemätöntä ja vaatiikin huipputehoja. Parempaa syytä koneen päivittämiseen sai pelin ilmestyessä kissoin ja koirin etsiä. F.E.A.R. on ainutlaatuinen räiskintäkokemus, jonka ainoat haittapuolet ovat paikoin tylsät kentät ja muut pikkuviat, kuten muutamat bugit ja rajallinen tallennuspaikkojen määrä.
Toimiva moninpelikin paketista löytyy. Lyhyen kokeilun perusteella hidastus toimii siinä hämmästyttävän hyvin ja peliin pääsi mukaan melko helposti. Hankin pelin Director’s Editionin pian pelin ilmestymisen jälkeen ja olen pelannut sen vasta kerran läpi, mutta siinä vierähtikin kymmeniä tunteja laatuaikaa, kun palasin halusta pelata useimmat taisteluista heti useana pikauusintana eri taktiikalla toteutettuna. Vain taivas ja koneen tehot ovat rajana. Ohjaajan versio on pakattu DVD:lle ja mukana on DVD ekstrojen tapaisia pätkiä: Making of -dokkari, näytelty esinäytös pelin tapahtumille, ohjaajan kommenttiraita ja hauska P.A.N.I.C.S. -hupailupätkä.
P.E.L.K.O. iskee kloonisotilaaseen kun Poikkeuksellisen Etevä ja Lievästi Kissamainen Onnenmyyrä eli pelaaja astuu nurkan takaa käsisään luurankoja muuallekin kuin kaappiin jättävä sädease. F.E.A.R. ei ole peli, jonka nimi viittaa vain pelin kauhuelementteihin tai ryhmittymään johon pelaaja kuuluu, vaan pelkoon jota sen poikkeuksellinen hyvä tekoäly aiheuttaa paitsi pelaajassa, myös vastustajissa itsessään. Pelaajan ilmestyessä vihujen eteen hidastettuna he kauhistelevat ääneen aidon epätoivoisesti pelaajan olevan aivan liian nopea. Osuman saatuaan kloonisotilaat parkuvat realistisesti ja nilkuttavat suojaan ryhmittymään uudelleen, koukkaamaan sivustaan tai kutsumaan epätoivoisesti apuvoimia. Kun taistelu on ohi ja taaempana varmistamassa olleet parkuvat radion välityksellä pelaajan tuhonneen koko partion kerralla ja sitten koittavat epätoivoisesti kutsua apuvoimia, voi tunnelmaa edelleen leikata veitsellä.
Ikään kuin immersio ei olisi jo kilometrejä peruspelejä edellä, sitä syventää taistelun jälkien näkyminen paitsi vihollisissa myös ympäristössä. Seinät pursuavat luodinreikiä ja verta, lattia ruumiita ja raajoja, ja ilmassa leijuu savua sekä pölyä joka laskeutuu hiljalleen. Parhaassa tapauksessa seinillä on myös naulapyssyn naulaamia vihollisia groteskeissa asennoissa verenroiskeiden ympäröimänä. Taistelun tuoksinassa lentää rapaa, kipinöitä, pölyä ja sirpaleita kuin norsun tallustaessa posliinikaupassa. Myös esineet ja ruumiit lentelevät osumista fysiikkamallinnuksen ansiosta realistisesti. Ainoastaan lukitsemattomatkin ovet pysyvät visusti kiinni. Extraction Point laajennuksessa ne voi onneksi potkia tai räjäyttää auki.
Taistelu on todellista kuolonbalettia paitsi hidastuksen, myös pelaajan lähitaistelutaitojen ja niiden onnistuneen toteutuksen ansiosta. Liukutaklaus sekä hyppy- ja kierrepotkut tulevat harjoittelun jälkeen suoraan selkäytimestä kesken kiivaimmankin räiskinnän. Potkut tehdään yhdistämällä liikkumis- ja huitaisunapin painallus joko hyppy tai kyykkynappulaan, tuloksena komea liike ensimmäinen persoonan näkymästä huolimatta. Tarkkailemalla vihollisten toimintaa pelaajalla on mukavan usein mahdollisuus yllätyshyökkäyksiin. Harva tappo tyydyttää enemmän, kuin esimerkiksi kun onnistuu liukutaklaamaan nurkan takaa huolettomasti kävelevän kloonisotilaan ja sitten läväyttämään toista kierrepotkulla poskelle ennen kuin tämä ehtii kissaa sanoa, sillä osuessaan potkut tappavat perusvihut yhdestä osumasta. Läpi pelin huomasin jatkuvasti pikalataavani pelin jokaisen onnistuneenkin taistelun jälkeen, jotta voin yhä uudestaan suorittaa kuolonbaletin erilaisia tappoja yhdistämällä mahdollisimman täydelliseksi tapahtumaketjuksi. Siksi välillä lääkepakkauksia, suojia ja luotejakin tuntui olevan vähän liikaa jaossa.Leukaluut kovilla
Kuolonbalettien suunnittelu viedään kolmanteen potenssiin erilaisilla räjähteillä. Peruskranun viskaaminen saa kloonit yleensä kaikkoamaan hippulat vinkuen, mutta maahan jätettävällä miinalla tai mihin tahansa pintaan tarttuvalla kaukolaukaisukranaatilla saa ihmeitä aikaan. Kaikki räjähdykset ja tulitusefektit ovat varsinkin hidastettuna sellaista katseltavaa, että varsinkin alussa leukaansa saa jatkuvasti olla poimimassa lattialta pölyyntymästä. Monesti törmää myös skriptattuihin räjähdyksiin, joissa hidastus menee väkisin päälle. Tämä merkkaa usein voimakkaan vihollisen, kuten raketteja sarjatulena syöksevän vartiorobotin saapumista jolloin seuraa jopa eeppisiin mittasuhteisiin kohoava mittelö. Ellei sitten ole ovelasti ennakkoon asettanut räjähteitä sopiviin paikkoihin, mutta tämä ei useimmiten ole mahdollista vaan peltiheikki ilmestyy täytenä yllätyksenä.
Erilaisia vihollisia on periaatteessa vain kolmenlaisia: Ihmisiä (kloonisotilaat mukaan lukien), hirviöitä ja robotteja. Ihmiset ovat kloonisotilaiden lisäksi esim. automaattiasein aseistautuneita vartiointiliikkeen heppuja, jotka pistävät kampoihin siinä missä kloonisotilaatkin, vaikkeivät suoritakaan komeita kommandotyylisiä sisääntuloja. Hirviöitä esiintyy eniten eräänlaisissa unijaksoissa, joissa ei onneksi ole Max Paynen tapaista tasohyppelyä. Predatorin tavoin lähes näkymättömät salakavalat olennot, sekä peli loppupuolella kuin helvetin porttien läpi maan pinnalle pelaajan eteen tunkeutuvat demonit ovat vaikuttavaa katseltavaa ja poikkeavat taistelutaktiikoiltaan täysin kloonisotilaista. Vaikka erilaisia vihuja onkin loppujen lopuksi vain kourallinen, ei minkään kanssa taisteluun kyllästy, vaan niitä vuorotellaan sopivasti ja haastavuus on kohdallaan.
Lisäksi tahtia vievät toisenlaiseen suuntaan pelottelukohtaukset, joissa mm. edellä mainittuja demoneja sikiää, oikeiksi luultuja hahmoja katoaa savuna ilmaan ja aluksi viattoman näköinen juonen kannalta keskeinen pikkutyttö Alma antaa kuulla tai nähdä itsestään. Välillä ruudulla välähtää pelottavia kuvia, ovet sulkeutuvat itsekseen, valot välkkyvät ja muuta todella kummallista ja pelottavaakin tapahtuu. Pelottelut toimivat yllättävän hyvin vaikkei pitäisikään kaiken maailman Ringu elokuvia pelottavina ja saavat ne välillä säpsähtämäänkin. Paikoin musiikki tekee hommasta entistä tunnelmallisempaa. F.E.A.R. onkin parhaimmillaan yksin yöllä pimeässä pelattuna. Äänimailma on jokaista kolahdusta ja kosahdusta myöten hyvin toteutettu tukemaan tunnelmaa entisestään. Ääninäyttelykin on kohdallaan, mutta puhelinvastaajiin jätetyt viestit ovat joskus liian pitkiä ja tylsää kuunneltavaa, vaikka ne selventävätkin juonta, sillä mieli halajaa takaisin räiskimään. Sivuhahmojakin matkalla nähdään muutama, mutta lähinnä välinäytöksissä jonka jälkeen he eivät yleensä lähde pelaajan mukaan vaan jäävät nössöinä turvaamaan selustaa tai muuta vastaavaa. Vihastuttavin ja ihastuttavin hahmoista on sairaalloisen ylilihava ja näsäviisas nörtti, jonka apua pelaaja tarvitsee edetäkseen.
Kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta ja sopivan vaihtelevaa. Välillä kuitenkin iskee paha bon voyage… siis deja vu -tunne, kun koluaa sadatta samannäköistä toimistonurkkausta tai kiipeää viidettä hajonnutta hissikuilua ylös päätyäkseen sadanteen ensimmäiseen toimistoon. Matka kulkee paitsi toimistorakennuksien ja hissikuilujen läpi myös mm. viemäreissä, teollisuuslaitoksissa, laboratorioissa sun muissa perusympäristöissä. Monet paikat tuovat hyvässä mieleen Max Payne -pelit. Matka on pääosin sopiva annostelu adrenaliinia ja jännitystä putkessa juostuna. Ainoastaan lataustauot rikkovat illuusiota, mutta usein ne merkitsevät siirtymistä uuteen paikkaan esim. helikopterin välityksellä. Juonta kuljettavat pelottelu ja kauhunäytökset tuntuvat välillä sekavilta, mutta loppua kohden aiemmin saadut palaset loksahtelevat kohdalleen. Kokonaisuutena juoni toimii ihan hyvin vaikka välillä tuntuukin junnaavan paikallaan. Ikimuistoinen loppuratkaisu lyö paitsi leuan vielä kerran lattiaan, myös vetää maton useimman tusinaräiskinnän alta voimalla.Tusina tarpeellisia tussareita
Tuliaseita löytyy tuiki tavallisista pistooleista haulikoiden ja erilaisten sarjatuliaseiden kautta sinkoon ja erikoiseen sädeaseeseen. Aseita mahtuu mukaan vain kolme, joten valintoja joutuu jatkuvasti tekemään, mutta aseiden ja kranaattien nopea vaihtaminen on helppoa. Pistoolit ovat pitkään käypä ase, sillä erityisesti tuplana ne tekevät tarkemmin vahinkoa kuin yksikään automaattiase, koska varsinaista tarkkuuskivääriä ei ole, ainoastaan kiikaritähtäimellä varustettu rynkky. Pistoolit hylkää mielellään vasta kun löytää vastustajat yhdestä kunnon osumasta luurangoiksi käristävän sädeaseen, joka tappaa talossa ja puutarhassa keskimatkan kiikaritähtäimen avulla. Hyvin kauas ampuu myös ihastuttavan tehokas naulapyssy, jonka ammukset ovat pienen puunrungon paksuisia. Haulikko tekee tietysti tuhoa erityisesti lähitaistelussa, mutta aivan toiseen sfääriin sen tuhovoiman vie myöhemmin saatava mielenosoitusten purkamiseen erikoistunut automaattinen versio. Sinko ampuu kolme pikkurakettia kerralla ja kantaa vain 18 ammusta, joten säästeliäs pääsee pidemmälle. Kaikkien aseiden osumatarkkuuteen vaikuttaa liikkuminen ja tähtäysmoodin käyttö, jonka näkee kätevästi kokoaan vaihtavasta tähtäimestä. Rynkyn kanssa kaukomaaleja vastaan ramboilu tai onnenkantamoisen haku ei siis onnistu edes paikallaan olevaan maaliin, vaikka hidastaisikin aikaa, vaan oikeaan tehtävään tulee valita oikea työkalu.
Ohjaustuntuma ja -systeemi ovat muuten onnistuneita, paitsi että sormia tuntuu joskus olevan liian vähän, kun samaan aikaan pitäisi olla kyykyssä, liikkua, ampua, hidastaa aikaa, tähdätä ja käyttää fikkaria. Hidastus ja tähtäin ovat onneksi painokytkimiä, mutta joskus tähtäyksen päälle jäämisestä on haittaa, sillä silloin huitaisunappi vain poistaa tähtäysmoodin ja vihulainen ehtii huitaista vaikka pelaajan pitäisi olla se antava osapuoli. Yllätyshyökkäyksissä tähtäys-, hidastus- ja kurkistusnappiyhdistelmä on rautaa ja puolet partiosta on usein vainaa ennekuin hylsyt ehtivät tipahtaa lattialle. Ältsin makean hidastuksesta tekee paitsi sumennusefekti ja luotivanat, myös äänien madaltuminen, jota pidänkin melko lailla pakollisena hidastusta hyödyntävissä peleissä. Räjähdykset ovat hidastamattominakin upeaa silmäkarkkia erityisesti paineaallon ansiosta. Grafiikka on kautta linjan aikaisekseen peliksi jotain ennennäkemätöntä ja vaatiikin huipputehoja. Parempaa syytä koneen päivittämiseen sai pelin ilmestyessä kissoin ja koirin etsiä. F.E.A.R. on ainutlaatuinen räiskintäkokemus, jonka ainoat haittapuolet ovat paikoin tylsät kentät ja muut pikkuviat, kuten muutamat bugit ja rajallinen tallennuspaikkojen määrä.
Toimiva moninpelikin paketista löytyy. Lyhyen kokeilun perusteella hidastus toimii siinä hämmästyttävän hyvin ja peliin pääsi mukaan melko helposti. Hankin pelin Director’s Editionin pian pelin ilmestymisen jälkeen ja olen pelannut sen vasta kerran läpi, mutta siinä vierähtikin kymmeniä tunteja laatuaikaa, kun palasin halusta pelata useimmat taisteluista heti useana pikauusintana eri taktiikalla toteutettuna. Vain taivas ja koneen tehot ovat rajana. Ohjaajan versio on pakattu DVD:lle ja mukana on DVD ekstrojen tapaisia pätkiä: Making of -dokkari, näytelty esinäytös pelin tapahtumille, ohjaajan kommenttiraita ja hauska P.A.N.I.C.S. -hupailupätkä.Hyvää:
+ Uskomattoman hienoa ja hyvin toimivaa räiskintää
+ Hidastus ja muut tehosteet loksauttavat leuan monesti
+ Vihollisten kiitettävä tekoäly ja realistinen käyttäytyminen
+ Pelottelu toimii hyvin
+ Tiheä tunnelma
+ Unohtumaton loppuratkaisu
Huonoa:
- Paikoin kentät toistavat liikaa itseään
- Ilmestyessään melko korkeat konevaatimukset
