DVD-kokoelmani esittely: Osa XXVIII

Speed 2 - Vaara iskee vesillä
(Speed 2: Cruise Control)
DVD versio: Twinpack
Genre: Toiminta
Ohjaaja: Jan de Bont
Pääosissa: Sandra Bullock, Jason Patric, Willem Dafoe
Maa: USA
Vuosi: 1997
Kesto: 2h
Ikäraja: K-11
Arvosana (0-10): 7,6

Sido pelastusliivi tiukkaan, kun Speedin jatko-osa syöksyy halki myrskyävän meren. Sandra Bullock esittää nuorta Annie Parkeria, joka odottaa viettävänsä ihanan loman poikaystävänsä (Jason Patric) kanssa Karibialla maailman hienoimmalla loistoristeilijällä. Mutta matka paratiisiin muuttuu hengenvaaralliseksi, kun mielipuoli tietokonenero (Willem Dafoe) kaappaa vallan aluksella ja muuttaa kurssin kohti täydellistä tuhoa. Speed 2 kiitää kaasu pohjassa hyökyaaltojen halki huimapäinen ohjaaja Jan De Bont (Speed, Twister) peräsimessä.

Speed 2:lla on kova taakka harteillaan: Elää loistavan edeltäjänsä asettamiin odotuksiin ilman Keanu Reevesiä. Kuten jatko-osilla yleensä on tapana, ei Speed kakkonenkaan täytä näitä odotuksia, mutta päinvastoin mitä yleinen mielipide antaa ymmärtää, se ei tee siitä yhtä maailman huonoimmista elokuvista. Kun ei välitä niin paljon realismista ja siitä miksei Keanu ole jatko-osassa, tarjoaa Speed 2 pari tuntia viihdyttävää toimintaa, mukavalla läpänheitolla ja pienellä jännityksellä maustettuna. Sehän on selvää että Jason Patric ei mikään Keanu Reeves ole, ja jatko-osan tunnelma on enemmän camp kuin jännitystä tihkuva, eikä toiminta vedä vertoja ykköselle, mutta juoni, vauhti ja erityisesti Willem Dafoe pitävät kiinnostusta yllä lähes alusta loppuun, joten jatko-osana Speed 2 on onnistunut tekele.

Ilman Dafoeta asia voisi olla toisin, sillä hän onnistuu tulkitsemaan itsemurhavietistä kärsivää mielipuolta (tai niin juoni antaa aluksi ymmärtää) todella loistavasti. Mielipuolen tarkasti suunnitteleman ryöstöretken kulkua on ilo seurata, varsinkin kun asiat alkavat mennä Patricin vastatoimien takia pieleen. Eikä Patriciäkään voi huonosta näyttelijäsuorituksesta syyttää, vaikka Keanu olisi varmaan tuonut rooliin enemmän hohtoa. Keanun hahmon Jackin nyttemmin exä Annie on entistä bimbombi, ehkä jopa vähän liikaakin, mutta ärsyttävästä ylilyönnistä ei onneksi ole kyse. Ylinäyttelemistä sen sijaan nähdään muutamalta sivuroolin suorittajilta, kuten Brian McCardielta ja Mike Hagertyltä, mutta toisaalta ylilyönti sopii elokuvan hullukuriseen ja kaoottiseen tunnelmaan. Alkupuolen suvantovaiheissa tunnelma on mukavan rento, mikä sopii Karibian maisemiin loistavasti. Taustalla ja lopputeksteissä soikin monia rantajammailubiisejä, jotka jäävät hyvin mieleen.

Toiminta muistuttaa kovasti Poseidon elokuvaa, sillä vettä, kipinöitä ja varsinkin räjähdyksiä nähdään kuin merisotaa käytäisiin. Ensimmäisen Speedin tavoin homma ei onneksi ole purkissa kun laiva ja sen matkustajat ovat turvassa, vaan vasta kun tyttö on pelastettu ja roisto saanut ansionsa mukaan. Kliseistä kyllä, mutta mieluummin näin kuin nykyelokuvia liian usein vaivaava lattea ja nopea lopetus. Matkalla kuultavat läpät vasta kliseisiä ovatkin, mutta kyllä ne sopivat naurut oikealla asenteella tirauttavat. Kaikesta huolimatta Speed 2 on viihdyttävää ja sopivan ylilyötyä paukkumaissiviihdettä. Odotetusti ekstroja levyllä on vain yhden trailerin verran, joten lisäpisteitä ei siitä jatko-osallekaan heru.

Pelikokoelmani esittely: Osa XLVIII

F.E.A.R.
(Director's Edition)
Genre: FPS
Kehittäjä: Monolith Productions
Julkaisija: Sierra
Vuosi: 2005
Arvosana (0-10): 9,2

Pelkoa ja inhoa Armachamissa

F.E.A.R. eli First Encounter Assault Recon on ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintäpeli ja salainen paranormaaleja tapahtumia tutkimaan lähetettävä eliittisotilasryhmä, jonka etujoukon jäsen pelaaja on. Pelaajalla on yli-inhimilliset reaktiokyvyt, jonka ansiosta hän liikkuu muita selvästi nopeammin, mutta koska suurin osa pelaajista ei tällaisia kykyjä omaa, välittyy reaktionopeus rajoitettuna ja hitaasti latautuvana hidastuskykynä, jonka aikana näyttö sumenee, mutta tähtäys onnistuu normaaliin tapaan. Yli-inhimillisten kykyjen alkuperä selviää juonen kuluessa, joka alkaa kun psykopaatti Paxton Fettel on ottanut mielenhallintaansa klooniarmeijan ja hyökännyt sillä teknologiayhtiö Armachamin tiloihin tappaen kaikki. Pelaajan ryhmä lähetetään tutkimaan tilannetta ja ottamaan Fettel kiinni.

P.E.L.K.O. iskee kloonisotilaaseen kun Poikkeuksellisen Etevä ja Lievästi Kissamainen Onnenmyyrä eli pelaaja astuu nurkan takaa käsisään luurankoja muuallekin kuin kaappiin jättävä sädease. F.E.A.R. ei ole peli, jonka nimi viittaa vain pelin kauhuelementteihin tai ryhmittymään johon pelaaja kuuluu, vaan pelkoon jota sen poikkeuksellinen hyvä tekoäly aiheuttaa paitsi pelaajassa, myös vastustajissa itsessään. Pelaajan ilmestyessä vihujen eteen hidastettuna he kauhistelevat ääneen aidon epätoivoisesti pelaajan olevan aivan liian nopea. Osuman saatuaan kloonisotilaat parkuvat realistisesti ja nilkuttavat suojaan ryhmittymään uudelleen, koukkaamaan sivustaan tai kutsumaan epätoivoisesti apuvoimia. Kun taistelu on ohi ja taaempana varmistamassa olleet parkuvat radion välityksellä pelaajan tuhonneen koko partion kerralla ja sitten koittavat epätoivoisesti kutsua apuvoimia, voi tunnelmaa edelleen leikata veitsellä.

Ikään kuin immersio ei olisi jo kilometrejä peruspelejä edellä, sitä syventää taistelun jälkien näkyminen paitsi vihollisissa myös ympäristössä. Seinät pursuavat luodinreikiä ja verta, lattia ruumiita ja raajoja, ja ilmassa leijuu savua sekä pölyä joka laskeutuu hiljalleen. Parhaassa tapauksessa seinillä on myös naulapyssyn naulaamia vihollisia groteskeissa asennoissa verenroiskeiden ympäröimänä. Taistelun tuoksinassa lentää rapaa, kipinöitä, pölyä ja sirpaleita kuin norsun tallustaessa posliinikaupassa. Myös esineet ja ruumiit lentelevät osumista fysiikkamallinnuksen ansiosta realistisesti. Ainoastaan lukitsemattomatkin ovet pysyvät visusti kiinni. Extraction Point laajennuksessa ne voi onneksi potkia tai räjäyttää auki.

Taistelu on todellista kuolonbalettia paitsi hidastuksen, myös pelaajan lähitaistelutaitojen ja niiden onnistuneen toteutuksen ansiosta. Liukutaklaus sekä hyppy- ja kierrepotkut tulevat harjoittelun jälkeen suoraan selkäytimestä kesken kiivaimmankin räiskinnän. Potkut tehdään yhdistämällä liikkumis- ja huitaisunapin painallus joko hyppy tai kyykkynappulaan, tuloksena komea liike ensimmäinen persoonan näkymästä huolimatta. Tarkkailemalla vihollisten toimintaa pelaajalla on mukavan usein mahdollisuus yllätyshyökkäyksiin. Harva tappo tyydyttää enemmän, kuin esimerkiksi kun onnistuu liukutaklaamaan nurkan takaa huolettomasti kävelevän kloonisotilaan ja sitten läväyttämään toista kierrepotkulla poskelle ennen kuin tämä ehtii kissaa sanoa, sillä osuessaan potkut tappavat perusvihut yhdestä osumasta. Läpi pelin huomasin jatkuvasti pikalataavani pelin jokaisen onnistuneenkin taistelun jälkeen, jotta voin yhä uudestaan suorittaa kuolonbaletin erilaisia tappoja yhdistämällä mahdollisimman täydelliseksi tapahtumaketjuksi. Siksi välillä lääkepakkauksia, suojia ja luotejakin tuntui olevan vähän liikaa jaossa.

Leukaluut kovilla

Kuolonbalettien suunnittelu viedään kolmanteen potenssiin erilaisilla räjähteillä. Peruskranun viskaaminen saa kloonit yleensä kaikkoamaan hippulat vinkuen, mutta maahan jätettävällä miinalla tai mihin tahansa pintaan tarttuvalla kaukolaukaisukranaatilla saa ihmeitä aikaan. Kaikki räjähdykset ja tulitusefektit ovat varsinkin hidastettuna sellaista katseltavaa, että varsinkin alussa leukaansa saa jatkuvasti olla poimimassa lattialta pölyyntymästä. Monesti törmää myös skriptattuihin räjähdyksiin, joissa hidastus menee väkisin päälle. Tämä merkkaa usein voimakkaan vihollisen, kuten raketteja sarjatulena syöksevän vartiorobotin saapumista jolloin seuraa jopa eeppisiin mittasuhteisiin kohoava mittelö. Ellei sitten ole ovelasti ennakkoon asettanut räjähteitä sopiviin paikkoihin, mutta tämä ei useimmiten ole mahdollista vaan peltiheikki ilmestyy täytenä yllätyksenä.

Erilaisia vihollisia on periaatteessa vain kolmenlaisia: Ihmisiä (kloonisotilaat mukaan lukien), hirviöitä ja robotteja. Ihmiset ovat kloonisotilaiden lisäksi esim. automaattiasein aseistautuneita vartiointiliikkeen heppuja, jotka pistävät kampoihin siinä missä kloonisotilaatkin, vaikkeivät suoritakaan komeita kommandotyylisiä sisääntuloja. Hirviöitä esiintyy eniten eräänlaisissa unijaksoissa, joissa ei onneksi ole Max Paynen tapaista tasohyppelyä. Predatorin tavoin lähes näkymättömät salakavalat olennot, sekä peli loppupuolella kuin helvetin porttien läpi maan pinnalle pelaajan eteen tunkeutuvat demonit ovat vaikuttavaa katseltavaa ja poikkeavat taistelutaktiikoiltaan täysin kloonisotilaista. Vaikka erilaisia vihuja onkin loppujen lopuksi vain kourallinen, ei minkään kanssa taisteluun kyllästy, vaan niitä vuorotellaan sopivasti ja haastavuus on kohdallaan.

Lisäksi tahtia vievät toisenlaiseen suuntaan pelottelukohtaukset, joissa mm. edellä mainittuja demoneja sikiää, oikeiksi luultuja hahmoja katoaa savuna ilmaan ja aluksi viattoman näköinen juonen kannalta keskeinen pikkutyttö Alma antaa kuulla tai nähdä itsestään. Välillä ruudulla välähtää pelottavia kuvia, ovet sulkeutuvat itsekseen, valot välkkyvät ja muuta todella kummallista ja pelottavaakin tapahtuu. Pelottelut toimivat yllättävän hyvin vaikkei pitäisikään kaiken maailman Ringu elokuvia pelottavina ja saavat ne välillä säpsähtämäänkin. Paikoin musiikki tekee hommasta entistä tunnelmallisempaa. F.E.A.R. onkin parhaimmillaan yksin yöllä pimeässä pelattuna. Äänimailma on jokaista kolahdusta ja kosahdusta myöten hyvin toteutettu tukemaan tunnelmaa entisestään. Ääninäyttelykin on kohdallaan, mutta puhelinvastaajiin jätetyt viestit ovat joskus liian pitkiä ja tylsää kuunneltavaa, vaikka ne selventävätkin juonta, sillä mieli halajaa takaisin räiskimään. Sivuhahmojakin matkalla nähdään muutama, mutta lähinnä välinäytöksissä jonka jälkeen he eivät yleensä lähde pelaajan mukaan vaan jäävät nössöinä turvaamaan selustaa tai muuta vastaavaa. Vihastuttavin ja ihastuttavin hahmoista on sairaalloisen ylilihava ja näsäviisas nörtti, jonka apua pelaaja tarvitsee edetäkseen.

Kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta ja sopivan vaihtelevaa. Välillä kuitenkin iskee paha bon voyage… siis deja vu -tunne, kun koluaa sadatta samannäköistä toimistonurkkausta tai kiipeää viidettä hajonnutta hissikuilua ylös päätyäkseen sadanteen ensimmäiseen toimistoon. Matka kulkee paitsi toimistorakennuksien ja hissikuilujen läpi myös mm. viemäreissä, teollisuuslaitoksissa, laboratorioissa sun muissa perusympäristöissä. Monet paikat tuovat hyvässä mieleen Max Payne -pelit. Matka on pääosin sopiva annostelu adrenaliinia ja jännitystä putkessa juostuna. Ainoastaan lataustauot rikkovat illuusiota, mutta usein ne merkitsevät siirtymistä uuteen paikkaan esim. helikopterin välityksellä. Juonta kuljettavat pelottelu ja kauhunäytökset tuntuvat välillä sekavilta, mutta loppua kohden aiemmin saadut palaset loksahtelevat kohdalleen. Kokonaisuutena juoni toimii ihan hyvin vaikka välillä tuntuukin junnaavan paikallaan. Ikimuistoinen loppuratkaisu lyö paitsi leuan vielä kerran lattiaan, myös vetää maton useimman tusinaräiskinnän alta voimalla.

Tusina tarpeellisia tussareita

Tuliaseita löytyy tuiki tavallisista pistooleista haulikoiden ja erilaisten sarjatuliaseiden kautta sinkoon ja erikoiseen sädeaseeseen. Aseita mahtuu mukaan vain kolme, joten valintoja joutuu jatkuvasti tekemään, mutta aseiden ja kranaattien nopea vaihtaminen on helppoa. Pistoolit ovat pitkään käypä ase, sillä erityisesti tuplana ne tekevät tarkemmin vahinkoa kuin yksikään automaattiase, koska varsinaista tarkkuuskivääriä ei ole, ainoastaan kiikaritähtäimellä varustettu rynkky. Pistoolit hylkää mielellään vasta kun löytää vastustajat yhdestä kunnon osumasta luurangoiksi käristävän sädeaseen, joka tappaa talossa ja puutarhassa keskimatkan kiikaritähtäimen avulla. Hyvin kauas ampuu myös ihastuttavan tehokas naulapyssy, jonka ammukset ovat pienen puunrungon paksuisia. Haulikko tekee tietysti tuhoa erityisesti lähitaistelussa, mutta aivan toiseen sfääriin sen tuhovoiman vie myöhemmin saatava mielenosoitusten purkamiseen erikoistunut automaattinen versio. Sinko ampuu kolme pikkurakettia kerralla ja kantaa vain 18 ammusta, joten säästeliäs pääsee pidemmälle. Kaikkien aseiden osumatarkkuuteen vaikuttaa liikkuminen ja tähtäysmoodin käyttö, jonka näkee kätevästi kokoaan vaihtavasta tähtäimestä. Rynkyn kanssa kaukomaaleja vastaan ramboilu tai onnenkantamoisen haku ei siis onnistu edes paikallaan olevaan maaliin, vaikka hidastaisikin aikaa, vaan oikeaan tehtävään tulee valita oikea työkalu.

Ohjaustuntuma ja -systeemi ovat muuten onnistuneita, paitsi että sormia tuntuu joskus olevan liian vähän, kun samaan aikaan pitäisi olla kyykyssä, liikkua, ampua, hidastaa aikaa, tähdätä ja käyttää fikkaria. Hidastus ja tähtäin ovat onneksi painokytkimiä, mutta joskus tähtäyksen päälle jäämisestä on haittaa, sillä silloin huitaisunappi vain poistaa tähtäysmoodin ja vihulainen ehtii huitaista vaikka pelaajan pitäisi olla se antava osapuoli. Yllätyshyökkäyksissä tähtäys-, hidastus- ja kurkistusnappiyhdistelmä on rautaa ja puolet partiosta on usein vainaa ennekuin hylsyt ehtivät tipahtaa lattialle. Ältsin makean hidastuksesta tekee paitsi sumennusefekti ja luotivanat, myös äänien madaltuminen, jota pidänkin melko lailla pakollisena hidastusta hyödyntävissä peleissä. Räjähdykset ovat hidastamattominakin upeaa silmäkarkkia erityisesti paineaallon ansiosta. Grafiikka on kautta linjan aikaisekseen peliksi jotain ennennäkemätöntä ja vaatiikin huipputehoja. Parempaa syytä koneen päivittämiseen sai pelin ilmestyessä kissoin ja koirin etsiä. F.E.A.R. on ainutlaatuinen räiskintäkokemus, jonka ainoat haittapuolet ovat paikoin tylsät kentät ja muut pikkuviat, kuten muutamat bugit ja rajallinen tallennuspaikkojen määrä.

Toimiva moninpelikin paketista löytyy. Lyhyen kokeilun perusteella hidastus toimii siinä hämmästyttävän hyvin ja peliin pääsi mukaan melko helposti. Hankin pelin Director’s Editionin pian pelin ilmestymisen jälkeen ja olen pelannut sen vasta kerran läpi, mutta siinä vierähtikin kymmeniä tunteja laatuaikaa, kun palasin halusta pelata useimmat taisteluista heti useana pikauusintana eri taktiikalla toteutettuna. Vain taivas ja koneen tehot ovat rajana. Ohjaajan versio on pakattu DVD:lle ja mukana on DVD ekstrojen tapaisia pätkiä: Making of -dokkari, näytelty esinäytös pelin tapahtumille, ohjaajan kommenttiraita ja hauska P.A.N.I.C.S. -hupailupätkä.

Hyvää:
+ Uskomattoman hienoa ja hyvin toimivaa räiskintää
+ Hidastus ja muut tehosteet loksauttavat leuan monesti
+ Vihollisten kiitettävä tekoäly ja realistinen käyttäytyminen
+ Pelottelu toimii hyvin
+ Tiheä tunnelma
+ Unohtumaton loppuratkaisu

Huonoa:
- Paikoin kentät toistavat liikaa itseään
- Ilmestyessään melko korkeat konevaatimukset

Mieluisa yllätyslahja

Perjantaina ostin Anttilasta The Big Bounce - Huijaus Havaijilla -nimisen leffan, mutten jaksanut blogata sitä, koska ei oikein ollut muuta pölistävää. Tilanne muuttui kun lauantaina Hulk yllättäen soitti ja kysyi haluanko lopullisesti pitää itselläni häneltä lainaamani Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu DVD:n, koska hän oli itse juuri ostanut koko trilogian sisältävän boksin. No mikäpäs siinä, kyllä ilmainen leffa aina kelpaa varsinkin kun kyseessä on kelpo piraattiseikkailu! Trilogiansa huonoin osa, mutta hyvä kahdeksikon arvoinen leffa silti. Kiitoksia vaan vielä kerran mieluisasta yllätys ”lahjasta” =)! Nyt vaan pitäisi löytää ykkösosan special edition jostain halvalla ja hankkia kolmonen kunhan se halpenee. The Big Bouncen näkemisestä haaveilin nähtyäni sen trailerin jossain ja nyt sen viimeinen kappale komeili hyllyssä sopivan 4,99€ hintalapun kera. Ka-ching, sanoi kassakone :D!

Nyt soi: "Alizée - Gourmandises" 4:12

DVD-kokoelmani esittely: Osa XXVII

Speed - kuoleman kyydissä
(Speed)
DVD versio: Twinpack
Genre: Toiminta
Ohjaaja: Jan de Bont
Pääosissa: Keanu Reeves, Dennis Hopper, Sandra Bullock
Maa: USA
Vuosi: 1994
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: K-15
Arvosana (0-10): 9,0

Odotettavissa räjähtävää, pulssia kiihdyttävää jännitystä, henkeäsalpaavia stuntteja ja ripaus romantiikkaa elokuvassa, joka pitää sinut tiukassa otteessa. Jack Traven (KEANU REEVES) on Los Angelesin poliisin rankka erikoismies, joka lähetetään purkamaan pommia, jonka kostonhimoinen kiristäjä (DENNIS HOPPER) on piilottanut linja-autoon. Tilanne muuttuu vaarallisesta hengenvaaralliseksi, kun selviää, että linja-auton nopeus ei saa laskea alle 50 mailin tunnissa tai pommi räjähtää ja muuttaa kulkuneuvon matkustajineen palavaksi helvetiksi... Korkeaoktaaninen annos paniikinomaista pelkoa ja herkeämätöntä toimintaa. Suosittelemme turvavöitä!

Harvoinpa takakannen kuvaus osuu niin oikeaan kuin Speedin tapauksessa. Speed on vajaa parituntinen täynnä räjähdyksiä, toimintaa, pulssia kiihdyttävää jännitystä, henkeäsalpaavia suntteja ja ripaus romantiikkaa. Se tosiaankin pitää tiukassa otteessa alusta loppuun ja hellittää kunnolla vasta kun leffa on oikeasti pulkassa, eikä kun matkustajat on pelastettu. Näin ainakin ensimmäisellä katselukerralla, kun näin sen aikoinaan televisiosta. Mutta kyllä nytkin DVD:ltä ties kuinka mones katselukerta oli nautintoa alusta loppuun, vaikka muistikin mitä suunnilleen tulee milloinkin tapahtumaan. Speed kestää sopivin väliajoin ties kuinka monta katselukertaa paitsi näyttävän toiminnan, tiheän tunnelman, jännityksen ja onnistuneen juonen ansiosta, myös vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta.

Keanu Reeves on nappivalinta LAPD:n erikoismieheksi ja vetää homman läpi tyylillä, joka saa musekeleitaan pullistelevat tusinatoimintatähdet kalpenemaan. Sandra Bullock vie pisteet kotiin höpsönä raskaasta kaasujalasta kärsivänä Annienä ja Dennis Hopper kuin luotu kylmän kostonhimoiseksi kiristäjäksi. Alussa Reevesin rinnalla nähtävä Jeff Daniels onnistuu myös hyvin tehtävässään eikä muistakaan sivuhahmoissa ole valittamista. Osa bussin matkustajista nousee hyvin esiin ja heidän kohtaloistaan alkaa jopa aidosti välittää. Dialogi hahmojen välillä ei ehkä ole maailman syvällisintä ja välillä kuullaan useitakin kliseeläppiä, mutta nehän ovatkin hyvin tehdyn toiminnan suola. Eipä uskoisi että Speed on Jan De Bontin esikoisohjaus, sillä sen verran vakuuttavaa jälkeä syntyi. Myös käsikirjoitus on onnistunutta, sillä koko leffa ei ole vain yhtä bussiajelua erilaisissa maisemissa, vaan alussa ja lopussa toiminta keskittyy toisenlaisiin ympäristöihin ja onnistuu silti olemaan yhtä jännää ja näyttävää. Speed on elokuva, jonka näkeminen kuuluu ehdottomasti jokaisen toimintafanin yleissivistykseen. Kun Prismassa viime keväänä myytiin Speed ja Speed 2 -leffat sisältävää tupla DVD:tä vajaalla kympillä, en voinut vastustaa. Ainoa huono puoli tässä on ekstrojen rajoittuminen kahteen kommenttiraitaan, joten lisäpisteitä ei ekstroista heru.

Jokelan tragedia

Sytytän omaankin blogiini virtuaalisen kynttilän uhrien muistoksi, sekä toivotan uhrien omaisille tsemmpiä kriisin kestämiseen. Tätä toivotan vilpittömästi myös tekijän omaisille sekä tragediasta elossa selvinneille. Kaikkien kannalta oli kuitenkin parasta että tekijä lopulta menehtyi aiheuttamaansa ampumahaavaan.

Nyt soi: "Ei mikään vaan vietetään hiljainen hetki" 1:00

Leffateatterikäynti Vol. 7: Die Hard 4.0

Die Hard 4.0
(Live Free or Die Hard)
Genre: Toiminta
Ohjaaja: Len Wiseman
Pääosissa: Timothy Olyphant, Justin Long, Maggie Q, Mary Elizabeth Winstead
Maa: USA
Vuosi: 2007
Kesto: 2h 11min
Ikäraja: K-15
Arvosana (0-10): 8,0

Bruce Willis on John McClane - John McClane on DIE HARD.
Hurjan suosion 90-luvun alussa saavuttanut DIE HARD palaa 12 vuoden tauon jälkeen taas valkokankaalle! Maailma on muuttunut – nyt taistellaan ”näkymätöntä” vihollista vastaan. John McClane joutuu kohtaamaan uuden maailman, kun terroristit hyökkäävät internetiin aikeena kaataa koko USA toimintakyvyttömäksi. Miten käy, kun vanha konkari kohtaa uuden ajan viholliset?

Neljännelle Die Hardilla on isot saappaat täytettävänä, sillä ensimmäinen Die Hard uudisti erittäin onnistuneesti lähes yliluonnollinen tarkasti laumoittain vihollisia ampuviin muskelissankareihin juuttunutta toiminta genreä ollen yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Seitsemän vuoden sisään ilmestyneet jatko-osat jatkoivat onnistuneesti samaa linjaa, joskin yltämättä ensimmäisen osan mahtavuuteen, johon onkin erittäin vaikea päästä. Nyt kaksitoista vuotta myöhemmin saapui sarjan neljäs osa ryminällä elokuvateattereihin pääosassaan Bruce Willis, vaikka tuo aito ja alkuperäinen John "Yippee-ki-yay, motherfucker" McClane onkin iältään jo lähes eläkeläinen.

Mutta ikä ei miestä paina, vaan John joutuu jälleen tekemään hikihatussa töitä terroristien pysäyttämiseksi. Matkan varrella hän mm. toikkaroi lennossa olevan suihkuhävittäjän siivellä, ajaa autolla päin helikopteria ja leipoo tuttuun tapaan pahiksia lättyyn, tosin tällä kertaa jääden pariin otteeseen pahasti alakynteen. Eikä tässäkään tapauksessa selityksenä ole iän painaminen, joka se kyllä mieluummin saisi olla, kuin se että Maggie Q:n esittämä Mai Lihn on naurettavan yliluonnollisen kestävä. Tämä supernainen kun selviää pahimman luokan pieksennän jälkeen kolarista ison katumaasturin kanssa. Eikä mistään tavallisesta kolarista, vaan sellaisesta, jossa maasturi ajaa suoraan häntä päin kuljettaen häntä puskurissaan useiden lasiseinien läpi lopulta törmäten betoniseinään. Ja kyseessähän siis EI ole supersankarifilmatisointi. No ainakin Mai Lihn jää mieleen joskin ei ihan positiivisimmassa mielessä.

Varsinainen pääpahis, eli Timothy Olyphantin esittämä Thomas Gabriel sen sijaan ei oikein jää mieleen. Siinä missä kolmen ensimmäisen elokuvan pahikset olivat julmia ja kunnianhimoisia, mutta fiksuja ja järjestelmällisiä finanssiterroristeja tai fanaatikkoja, jää Gabriel mieleen lähinnä hallitukselta saamistaan rukkasista tuohtuneeksi mieheksi, joka haluaa näyttää hallitukselle närhen munat pysäyttämällä koko maan infrastruktuurin kertaheitolla. Vaikka tavoite ja suunnitelmat ovatkin suuret ja todellinen tavoitekin paljastuukin häijymmäksi, ei Gabriel mm. heikomman dialogin takia jää mieleen läheskään yhtä hyvin kuin esim. Hans Gruber. Lopputaistelukin häntä vastaan jää aivan liian lyhyeksi ja epähenkilökohtaiseksi.

Itse John McClane jää tietysti jälleen hyvin mieleen, mutta ei enää niin hyvin, sillä paitsi että leffan lopussa kuultava "Yippee-ki-yay, motherfucker" –huudahdus on kuultu jo 3 kertaa, niin neljännessä Die Hardissa on ehkä liikaan huomiota varastavia muita hahmoja. Mukana häärivät paitsi roistojen nappaamaksi joutuvaa McClanen tytär Lucyä esittävä mm. Final Destination 3:sta ja Death Proofista tuttu Mary Elizabeth Winstead, myös väärille ihmisille keikan tehnyt Justin Longin esittämä hakkeri Matthew Farrell ja Kevin Smithin tulkitsema hupaisa äitinsä kellarissa asuva überhakkeri lempinimeltään Velho. Velho toimii sopivan hauskana sivuhahmona lyhyen esiintymisensä ajan, mutta yhtenä päähahmoista Matthew Farrell kyselee tyhmiä ja kauhistelee menoa vähän liikaakin. Vähempikin olisi riittänyt mainiosti. Muutenkin kieli ja koko elokuva on nykytrendin mukaan rahan kiilto silmissä siistitty yhä nuoremmille sopivaksi.

Se missä Die Hard 4.0 onnistuu parhaiten, on sarjan tuomisessa 2000-luvulle. Efektit ovat erittäin näyttäviä, mutta silti ilahduttavasti suurin osa stunteista tehdään aidoilla autoilla ja eri otokset vain liitetään yhteen tietokoneella. Tuloksena on paljon näyttäviä kolareita ja muuta hienoa toimintaa. Johnin edetessään jahdissaan nähdään tehoistein toteutettuna erilaisia massiivisiakin sortumisia ja tietysti räjähdyksiä, joista ainakin autokolareista syntyvät ovat oikeilla räjähteillä toteutettuja. Ammuskelu sen sijaan jää alun sarjatulituksen jälkeen vähän liiankin vähäiseksi. Käsirysyjä sen sijaan on sopivasti ja ne ovat mukavaa katseltavaa varsinkin kätyreiden huimien, muttei yliluonnollisten akrobaatin taitojen takia. Loppujen lopuksi toiminnan parhaiksi osiksi jäävät huimiin kolareihin päätyvät hurjastelut. Vähän hölmö ratkaisu on se, että upouusi F-35B suihkuhävittäjä leijailee sillan alla, vaikka sillä voisi yhtä hyvin ampua hakeutuvia ohjuksia turvallisemmalta etäisyydeltä.

Muutenkin kuin tehosteiden osalta Die Hardin tuo 2000-luvulle sen juoni, jossa terroristit eivät hyökkää perinteisin räjähtein ja asein, vaan fiksusti aiheuttavat maan vajoamisen kaaokseen lamaannuttamalla kokonaan sen infrastruktuurin. Aluksi liikennevalot saavat liikenteen täysin jumiin, sitten puhelimet, internet sun muut viestivälineet pimenevät ja lopuksi sähkö ja vedenjakelukin lakkaavat. Kaikki tämä onnistuu hakkeroimalla sekä pääpahiksen omaavan etulyöntiaseman avulla. Tuloksena on massiivinen kaaos ja paniikki, jonka seassa McClane yrittää pysäyttää terroristit ja pelastaa tyttärensä. Matkalla riittää mukavasti näyttävää toimintaa varsinkin kolarien osalta, sekä jonkin verran hyviä juonen käänteitäkin. Neljäs Die Hard on siis oikein kelpo toimintaelokuva, joka olisi kaivannut syvällisemmän pääpahiksen, vähemmän supervoimia omaavia rikollisia, kunnon lopputaistelun ja vähemmän jäkättäviä sivuhahmoja viemään huomiota itse pääjehulta. Hyviin puoliin lukeutuvat toiminta, tehosteet, modernisointi, juoni, sekä näyttelijäsuoritukset ja hahmot ainakin pääosin. Kannattaa siis katsoa oli sitten die hard Die Hard -fani (huom. sanaleikki) tai ei. Rahoilleen saa hyvin vastinetta, vaikka selvästi enemmän olisi kyllä toivonut. Kaikkeahan ei aina voi saada. Silti neljäs Die Hard ansaitsee tuplat eli 8,0, mikä ei ole ollenkaan huono vaikka kyseessä onkin sarjan heikoin osa.

DVD-kokoelmani esittely: Osa XXVI

Tämä onkin historiallinen esittely, sillä se on ensimmäinen DVD esittelyvuorossa oleva leffa, jonka olen jo arvostellut leffateatterissa käynnin jälkeen. Koska mielipiteeni ei ole ratkaisevasti muuttunut, kopioin tähän aiemman arvostelun. Lisään toki sen perään yhden kappaleen, jossa käsittelen DVD julkaisua ja korotan tai lasken arvosanaa, jos ekstrat antavat siihen aihetta. Lisäksi vaihdan ensimmäisen kappaleen DVD:n takakansitekstiksi ja ensimmäisen kuvan kuvaksi DVD:stä.

Smokin' Aces
DVD versio: Widescreen
Genre: Toimintakomedia
Ohjaaja: Joe Carnahan
Pääosissa: Ben Affleck, Andy Garcia, Alicia Keys, Ray Liotta, Jeremy Piven, Ryan Reynolds
Maat: Britannia/Ranska/USA
Vuosi: 2007
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: K-18
Arvosana (0-10): 8,8

Karu konnagalleria, kovia kyttiä, tylyjä tykkejä, tiukkaa toimintaa ja savuava soundtrack = SMOKING ACES! Tervetuloa hurmeiseen toimintarysäykseen, jota tähdittää uskomaton kaarti Hollywoodin kermaa mm. Ray Liotta, Ryan Reynolds, Alicia Keys, Ben Affleck jne.

Cosa Nostra, mafia, "perhe"... rikosllisjärjestöistä legendaarisin on saamassa ruudin savuisen lopun kun Buddy "Aces" Israel - taikuri, mafioso... ja vasikka - päättää pelastaa oman nahkansa upottamalla pahimmat vhollisensa samassa veneessä rakkaimpiensa kanssa. Rikollisten eliittiin nousemiseen vaadittu pelisilmä ja Buddyn tarkka nenä ovat kuitenkin puhtaan kokaiinin polttamia ja halvan hajuveden huumaamia, sillä hän ei haista kaukaisessa pakopaikassaan lähestyvää uhkaa. Seitsemän maailman kierointa, kauneinta, kauhistuttavinta ja konemaisinta palkkatappajaa ovat matkalla Buddyn penthouse-sviittiin perimään lautturin maksua - miljoonan dollarin palkintoa Buddy sydämestä.

Yhteen lauseeseen tiivistettynä Smokin’ Aces on vauhdikasta ja näyttävää ammuskeluun keskittyvää toimintaa hauskoilla vuorosanoilla ja tähtiä vilisevällä näyttelijäkaartilla. Toiminta on suoraa ja veristä ja alastomuuttakin leffassa esiintyy, mutta esim. Saw III:een verrattuna sen verran vähän, että K-15 merkintäkin olisi ollut riittävä. Luultavasti jatkuva kiroilu ja huumeviittaukset avustavat ikärajan nousemisessa. Edellä mainitut hauskat vuorosanat eivät suinkaan ole ainoastaan kirosanojen ansiota, vaan myös kaikenlaisen haukkumisen ja uhittelun muodossa kovaotteisten hahmojen suista hienosti ja hauskasti näyteltynä. Myös hauskoja hahmoja leffassa nähdään, kuten hidasälyinen lähes kaiken ryssivä ryssä (HEHEE :D!), mutta ehdottomasti hauskin hahmo on pieni ADHD keskittymishäiriöstä ja hyperaktiivisuustaudista kärsivä mummonsa luona asuva teini, joka uhoilee nyrkit heiluen karatetaidoillaan monta kertaa isompaansa.

Toiminta on melko tavallista ja vähäistä ennen näyttävää loppuhuipennusta, jossa luoteja sitten sateleekin kuin missäkin maailmansodassa. Lopun ammuskelu on paikoin hiukan kaoottista (mutta niinhän on sotakin), mutta pääosin todella nautinnollista katseltavaa varsinkin, kun yksi palkkatappajista napsii FBI-agentteja .50 kaliiperin Barrett M82A1 tarkkuuskiväärillä lennättäen heidät pitkin hotellin seiniä. Tietenkin oikeassa elämässä näin ei kävisi edes noin järeällä aseella, kuten esim. Myytinmurtajat -ohjelmassa on todistettu, mutta helvetin näyttävää ja viihdyttävää toimintaa tällä pienellä illuusiolla saa aikaan. Harvoinpa Hollywood elokuvissa ei liioitella aseiden vaikutuksia, joten se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Smokin' Acesin juoni on varsin toimivasti käsikirjoitettu ja pääsee jopa hiukan yllättämään lopussa. Tosin itse aavistin tuon juonenkäänteen hiukan ennen kun sen selosti tarkkaan yksi elokuvan hahmoista. Hän selosti sen ehkä jopa liiankin tarkkaan ikään kuin vääntäen rautalangasta tyhmemmällekin katsojalle. Luulisi että K-18 leffa on tehty aikuisille, jotka ymmärtävät vähemmälläkin vääntämisellä. No mutta hyvä yllättävä käänne juonessa siis, mutta itse leffan loppu eli tapahtumat yllättävän käänteen jälkeen jäivät vähän vaisuiksi. Mutta kokonaisuutena leffa on ysin arvoinen näyttävän toiminnan, hauskan läpänheiton ja toimivien näyttelijäsuoritusten ansiosta. Myös pikkuroolissa nähty Lost -sarjan Matthew Fox hoiti hommansa mallikkaasti. Myös leffojen osalta ensikertalainen Alicia Keys vetää osansa hyvin, sillä häntä ei rooliin eläytymisen takaa laulajaksi tunnistakaan. Ehdottomasti siis suositeltava leffa, jos yhtään pitää aikuiseen makuun sopivasta ronskista toiminnasta. Ben Affleckiä vieroksuvillekin elokuva sopii mainiosti, sillä häntä ei kovin kauaa parrasvaloissa nähdä leffan kestoon verrattuna.

Ekstrojenkaan osalta Smokin’ Aces ei petä. Tavaraa on yhden levyn julkaisuksi mukavasti ja kaikki on tekstitetty myös suomeksi. Niin poistetuista kohtauksista, mokailupätkästä, making of -dokkareista kuin vaihtoehtoisesta lopusta löytyy tekstit. Myös kuvasuhde on useimmissa aito laajakuva. Vaihtoehtoinen loppu on paitsi lyhyt myös selvästi alkuperäistä huonompi, joten onnittelut ohjaajalle oikeasta valinnasta. Ekstratarjonta on ihan mielenkiintoista katseltavaa vaikka onkin melko tavanomaista, lukuun ottamatta tekstitystä ja laajakuvaa, sekä sitä että levyllä on vain yksi traileri eikä sekään ole Smokin’ Acesin. Mutta sitä nimenomaista traileria onkin pääosin kiittäminen että kävin katsomassa Smokin’ Acesiäkin aavistuksen loistavamman Hot Fuzzin jo leffateatterissa.